Verikokeet lauloivat taas surullista tarinaansa. Anemia, kaikenkattava puutostila. Olen valtavan väsynyt ja harmaa, en juurikaan jaksa hymyillä, silmäpussit punertavat ja sydän lyö heikosti. En ole jaksanut oksentaa, mutten tosin syödäkään. Se tuntuu turhanpäiväiseltä. Olen dokaillut arkipäivisin, käpertynyt kippuraan kamalien vatsakramppien vuoksi ja itkenyt. Unirytmi on mitä on.

Sain sovittua proffien kanssa, että suoritan pari kurssia etänä. En vaan pysty saapastella luennoille, minulla ei ole energiaa. Jaksan opiskella lähinnä vaaka-asennossa ja silloinkin välillä silmät kieltäytyvät yhteistyöstä. Suoriudun ykkösillä läpi, enkä jaksa edes välittää. Olen inhottava, laiska ja saamaton. Haluaisin menestyä, mutta terveyteni ei kestä.

Opiskeluun keskittymistä haittaa myös jatkuva ravaaminen erilaisissa labrakokeissa, lääkärillä, ryhmissä ja psykologilla. Tuntuu, että joka päivälle on jotain. Ryhmät skippaisin mielellään kokonaan, mutta kun se kuuluu hoitosuunnitelmaan. Niin, eihän mulla ole mitään sanavaltaa, olenhan sairas.

Onneksi on jotain hyvääkin.

Kevät ja kaunis hehkuva Töölönlahti.

Olen pilannut.

Olen pilaantuva kasvis. Ruma, riutunut, tieltä pois raivattu. Mutta ei se mitään, koska minulla on RAKKAANI, tässä vieressä, eikä mikään sitä voita.