Ihmiset hymyilevät kilpaa auringon kanssa, välkehtivä meri, hiekkaa varpaiden välissä, koivujen kohina, lämpimät illat, täydet terassit, komeat miehet (oih, D on entistäkin komeampi, tai sitten kokemukseni johtuu hormoneista, mutta en vain pysty pitämään näppejäni hänestä erossa), kylmät (ilmaiset) drinkit... ja minä, suojakerroin 50 hikoilen mustissa koltuissani mustan hiuspehkoni alla raapien minut hulluksi tekevää, kutisevaa ampiaisenpistosta imeskellen järjettömät määrät siideriä (siis oikeasti, neljä litraa is no big deal), hypin sylistä toiseen ja nauran vasta, kun olen tarpeeksi päihtynyt.

Polilla on rasittavaa, sillä en ole jaksanut panostaa syömisiin lainkaan. Joinain päivinä saan alkoholista kaiken energian, seuraavana päivänä näykin hedelmiä, sitten mätän grilliruokaa, paastoan, jne. Elämässäni ei ole juuri mitään säännöllisyyttä. Koirat lähtivät kesälomille mummolaan kuukaudeksi (osa paimentamaan muutamaa hassua lammasta, osa vahtimaan, kierimään nurmikoilla ja jahtaamaan lintuja), T on muutaman päivän työmatkalla Ruotsissa = a recipe for a disaster. Olen niin vimmoissani, että hädin tuskin maltan nukkua (sweet sweet mania), pyörin kuin hyrrä ympäri kaupunkia, haluan ottaa osaa kaikkeen ja olla kaikkien kanssa samanaikaisesti.

En tunne huonoa omatuntoa, kun D:n sata kiloa lihasta häärii ylläni. Tarraan tatuoituun nahkaan, lääpin sitä epätoivoisella vimmalla, sillä koskaan ei voi tietää, milloin kaikki romahtaa, päättyy ja katoaa. Oloni on kahtiajakautunut ja täysin ristiriitainen: toisaalta rakastan miestäni, mutta lähes kymmenen vuoden ystävyys D:n kanssa ajaa meidät aina kohdatessamme harrastamaan seksiä. Yhteys välillämme on jotain selittämätöntä, mutta en voisi koskaan seurustella D:n kanssa. Kaikki on sekavaa ja epämiellyttävän miellyttävää, yritän painaa tunteet järjen alle, mutta ne turskahtelevat ympäriinsä aiheuttaen ongelmia.

En enää tiedä, kuka olen, tai minne olen matkalla.