Musta tuntuu, kuin olisin aloittanut tämän blogin ehkä kaksi vuotta sitten. Sitä edellistä blogia pidin kai pari vuotta, kunnes kadotin itseni ja sen myötä about kaikki tunnukset, mitä silloisessa nettimaailmassa omistin, minkä jälkeen tekaisin tämän. Mutta mitä?! Seitsemän vuotta? Mihin aikaa katoaa? Mihin minä menin? Miten voi olla mahdollista, että minä olen kirjoittanut noita juttuja ja elänyt sitä elämää? Tuntenut niitä tunteita ja sitä kärsimystä ja kurjuutta. Vihaa ja surua ja hyväksynnän kaipuuta keinolla millä hyvänsä. Se tuntuu niin vieraalta.

On käsittämätöntä ajatella sitä, miten kaikki on kuohunut seitsemässä vuodessa. Kuinka nämä meidän epätoivoisten sekopäiden blogit menettivät merkityksensä ja ajan tuotteena tulivat nopeatempoiset sosiaalisen median kanavat avoimine tilityksineen ihan omalla nimellä. En voisi koskaan kuvitellakaan, työni puolesta, että alkaisin tilittämään asioitani Facebookissa, Youtubessa tai Snapchatissa avoimesti. Blogit olivat pitkine, pohdiskelevine kirjoituksineen aallonharjalla aikansa, ja nyt ihmisten keskittymiskyky on älypuhelimien ja kaiken hektisyyden takia kutistunut alkuelimen keskittymiskyvyn tasolle. 120 sekunnin jälkeen pitää jo nähdä jotain muuta.

Mutta niin on totta vie kaikki muuttunut. Luin omia kirjoituksiani seitsemän vuoden takaa ensin täysin järkyttyneenä, polttava häpeä rintalastan alla. Sitten yritin palata niihin fiiliksiin, siihen syvään epätoivoon, ja katsoa sitä kaikkea lempein, ymmärtäväisin mielin - olla myötätuntoinen ja vältellä häpeää kaikin keinoin. Tämä on minun tarinani. Saatana, minä olen elänyt tämän elämän. Itkin aivan vitusti. Halusin halata silloista itseäni ja kertoa, että kaikki tasaantuu, helpottuu, kiihko laantuu ja minuus vahvistuu.

Minä löydyin sieltä kaiken sen pölyn, oksennuksen, sperman, huumeiden, kuolan ja puuterin keskeltä. Olen aivan vitun vahva, arpinen, sietokykyinen, empaattinen, tunteikas, tunteva olento.

Ja mä elän nyt. Ja huomenna.

(Ja mun maksa toimii taas!!! Against all odds!)