Tällä viikolla olen elänyt mielestäni varsin normaalia elämää!

Olen herännyt joka aamu klo 5:45, vienyt koirat pitkälle lenkille, syönyt aamiaiseksi rahkaa ja marjoja, lähtenyt koululle/töihin, syönyt opiskelijaravintolan paskaruokia (ja oksentanut invavessassa...joka päivä), keskustellut tupakkapaikalla tuntemattomienkin kanssa, ahdistunut fukseista, juonut litratolkulla Pepsi Maxia, istunut kahvilassa erään Teron kanssa, istunut puistossa Teron kanssa, suudellut Teron kanssa julkisilla paikoilla, istunut alasti Teron sängynlaidalla tukka takussa, kietonut raajani Teron ympärille, pukeutunut hänen vaateisiinsa ja

tän täytyy loppua.

Sanoin sille, että muhun ei saa ihastua, että asun vielä avokkini kanssa, enkä tiedä olemmeko yhdessä vai emme.

"Ei se mua haittaa, kunhan saan edes pienen osan susta silloin tällöin."

Perkele, helvetti, saatana.

D kuumottaa viesteillä, se haluaa haluaa haluaa ja tarvitsee tarvitsee tarvitsee. Alan olla lopen kyllästynyt sätkynukkena olemiseen. En tiedä mitä tehdä, sillä D on jättänyt minuun muotoisensa jäljen, enkä tiedä, saanko sitä hiottua pois mitenkään, eikä kukaan muukaan sovi siihen tilalle.

Olen yksinäinen. Ystävä palaa vasta jouluna ulkomailta, missä on asunut nyt reilun vuoden. Aluksi meinasin seota ikävästä, mutta nyt olen onnistunut pääsemään mitäänsanomattomaan ihanvitunsama-tilaan. Minua ei oikeastaan kiinnosta. Ei myöskään opiskelukaverit; niillä on omat elämänsä, murheensa, käsittämättömiä pieniä typeriä murheita, joista en jaksa kiinnostua. En tiedä, mistä voisin löytää ystäviä, sellaisia kuin minä, tai edes sellaisia, jotka ymmärtäisivät minua. Ryhmien ihmiset eivät tule kuuloonkaan, sillä pelkään heidän sairauksien tuhoavan myös minut, imevän mukaansa ikuiseen laihdutus/detox/ulostuslääke/oksennuskierteeseen, päihtyneisiin arkipäiviin, impulsiiviseen sekoiluun "hullujen kesken".

Minulla ei ole paikkaa.

Olen purkanut turhautumiseni elämän kaoottisuudesta ja tyhjyydestä uppoutumalla tulevan lukuvuoden kurssivalintoihin. Huomaan valinneeni paljon kursseja, joita opettaa sellainen proffa, joka on niin himonussittava, että meinaan pyörtyä. Suostuisikohan se panemaan mua ilman, että sen tarvitsisi korruptoituneena nostaa tulevia tenttiarvosanojani? Voisin niinsanotusti antaa ilmaiseksi. Kuolasin sitä oikeastaan koko viime vuoden salaa takarivissä ja jo ensimmäisen kymmenen minuutin aikana sain itseni yleensä sellaisen kiihkon valtaan, että hyvä, kun sain pidettyä itseni kurissa, kasassa ja järjestyksessä. En tiedä kuvittelenko, mutta tämä kyseinen professööör tuntuu pälyilleen suunnilleni, mikä toki voi olla myös oman vilkkaan mielikuvitukseni virhetuotantoa. Toivon, ettei olisi. Sitäpaitsi sormus vasemmassa nimettömässä ei ole ennenkään toimittanut edes hidasteen roolia. Huomenna olisi taas kyseisen herran luento, kiemurtelen jo valmiiksi.

Ollaan T:n kanssa niin sanotusti katkolla. Tai jollain väliajalla. Se muutti työhuoneeseen ja sain omaan käyttööni valtavan parisängyn, jossa yksin nukkuminen on helvetti maan päällä. Eletään muuten normaalisti, mutta fyysistä kontaktia ei juurikaan ole (paitsi eilen nussittiin kyllä suihkussa, lasketaanko se?). Liu'un uhkaavasti kohti D:tä ja vanhat muutkin tuttavat ovat nostelleet päitään puskista. Kotona on pidettävä puhelinta äänettömällä.

Vointi on käsittämättömän huono. Käyn viikottain jutustelemassa, mutten saa enää mistään mitään irti. Kaikenmaailman hoidot ja terapiat tuntuvat imeneen minut kuiviin, enkä jaksa enää pohtia syy-seuraussuhteita tai yhtään mitään muutenkaan. Haluaisin vaan olla, suistua vanhoihin oppimiini tapoihin; amfetamiinia, miehiä, viinaa, lääkkeitä, ylipäätään mitä tahansa päihteitä (buprea) ja kuoleman odottamista.

Yrjöttää. Heikottaa. Pyörryttää.

Keskusteltiin T:n kanssa siitä, oliko kihloihin meneminen sittenkään niin järkevää. Ja kuinka kaikki on mennyt auttamattomasti vituiksi sen jälkeen. Ollaan menossa eri suuntiin; T pyörittää firmaa, jonka toiminta levittyy ympäri koko saatanan maapalloa piakkoin, matkustelee ties missä ja on harvoin kotona, ja kun on, nukkuu. Minä en ole menossa mihinkään, tai yritän opiskella ja ansaita rahaa verokortilla enkä perseelläni, napostelen lääkkeitä ja yritän olla kunnolla, hillitä impulsseja ja pitää sakset kiinni. Ei onnistu.

Yritin itkeä, mutten saanut sellaisesta fiiliksestä kiinni. Tuijotin hiljaisena, kun T kertoi, miten se pelkää, eikä voi edes ajatella minua työmatkoillaan, koska pelkää menettävänsä järkensä ajatellessaan minua riippumassa jostain Lauttasaaren sillan kaiteesta. Se kertoi jostain Sarasta, jolla on viisivuotias tytär, joka nauraa paljon ja Sara myös, toisin kuin minä, joka olen yhtä ahdistusta, tuskaa, nieleskelyä, vaikka olenkin kuulemma rakas ja niin hyvännäköinenkin.

Muttei se tiedä, riittääkö rakkaus ja hyvät geenit.

En tiedä, mitä ajatella. Pää lyö tyhjää, eikä tunnu miltään, paitsi fyysisesti tietysti pahalta (kuten aina).

Käperryn D:n viereen ja sen kovat kädet tunkeutuvat hameeni alle, sen pehmeät, tutut huulet eivät irtoa kaulaltani ja se kuulemma rakastaa kuunnella, kun vingun.