Yrjöttää. Heikottaa. Pyörryttää.

Keskusteltiin T:n kanssa siitä, oliko kihloihin meneminen sittenkään niin järkevää. Ja kuinka kaikki on mennyt auttamattomasti vituiksi sen jälkeen. Ollaan menossa eri suuntiin; T pyörittää firmaa, jonka toiminta levittyy ympäri koko saatanan maapalloa piakkoin, matkustelee ties missä ja on harvoin kotona, ja kun on, nukkuu. Minä en ole menossa mihinkään, tai yritän opiskella ja ansaita rahaa verokortilla enkä perseelläni, napostelen lääkkeitä ja yritän olla kunnolla, hillitä impulsseja ja pitää sakset kiinni. Ei onnistu.

Yritin itkeä, mutten saanut sellaisesta fiiliksestä kiinni. Tuijotin hiljaisena, kun T kertoi, miten se pelkää, eikä voi edes ajatella minua työmatkoillaan, koska pelkää menettävänsä järkensä ajatellessaan minua riippumassa jostain Lauttasaaren sillan kaiteesta. Se kertoi jostain Sarasta, jolla on viisivuotias tytär, joka nauraa paljon ja Sara myös, toisin kuin minä, joka olen yhtä ahdistusta, tuskaa, nieleskelyä, vaikka olenkin kuulemma rakas ja niin hyvännäköinenkin.

Muttei se tiedä, riittääkö rakkaus ja hyvät geenit.

En tiedä, mitä ajatella. Pää lyö tyhjää, eikä tunnu miltään, paitsi fyysisesti tietysti pahalta (kuten aina).

Käperryn D:n viereen ja sen kovat kädet tunkeutuvat hameeni alle, sen pehmeät, tutut huulet eivät irtoa kaulaltani ja se kuulemma rakastaa kuunnella, kun vingun.