Olen kroonikko. Virallisesti. 15 vuoden syömishäiriö- ja mielenterveysongelmatausta aka Lost Case. Eli elämä jatkuu näin? Rullaa eteenpäin, ylös-alas, piriä nenään ja viinaa kurkkuun, kyrpää sisään ja that's fucking it?!

Olen niin vihainen. Vihainen tälle yhteiskunnalle, sen tarjoamille palveluille, riittämättömille sellaisille. Minua ei kuulemma voida koskaan parantaa, mutta toimintakykyäni voidaan ylläpitää. En halua mitään ylläpitohoitoa, haluan olla onnellinen! Mutta se on liikaa vaadittu, tosin tiedän sen itsekin.

Kolmen päivän punaviinin lipitys (Alkosta kolme litraa, kotiin päiväksi, yöksi pari viivaa, aamulla Alkoon, jne, jne) ja muu epäilyttävä toiminta on kääntänyt aivoni ympäri ja sisuskalut myös 180 astetta liikaa taivasta kohti. Rytmihäiriöt nipistelevät rintalastan alla, kainalossa asti, mutta osaan lievittää kipua.

Luulen, että lähden pian sairaalaan. Maailmani on sumenemassa.

Vanhempani pahoinpitelevät minua sanoillaan ruokapöydässä, minä nielen raivon, kiukun, annan kyynelten polttaa silmät, mutten päästä niitä ulos. Nieleskelen kirein leuoin paloja pinaattipiirakasta (hiilareitarasvaakuinkapaljontässäonkaloreita) ja odotan, että pääsen karkuun vessaan, kakomaan kaiken ulos. Kuulemma olen kamalan näköinen; "eihän sinun kanssasi kehtaa minnekään lähteä, harjaisit edes hiukset".

Kun piina on ohi, en voi vastustella. Syöksyn kauppaan kuin sumussa, lapan koriin suklaakeksejä, mangomeloni-jäätelöä, minttukrokanttisuklaata, Barbeque-sipsejä, lihapiirakoita ja dallaspullia.

Lopulta, kaiken sen irvistävän, yököttävän ja tahmaisen illan jälkeen makaan sängyssä kahden peiton alla, sydän lyö heikosti ja tuntuu välillä pysähtyneen kokonaan. Rintaa pistää ja silmät eivät pysty fokusoitumaan mihinkään, tasapainoaisti on sekaisin; kävelen ottaen tukea seinistä.

Mitä vittua minä touhuan? Minullahan pitäisi olla keinot välttää tällaiset tilanteet, pysäyttää se ajatuskehä, kaikkien näiden terapiavuosien jälkeen minun pitäisi tietää paremmin.

Enkä ansaitse syödä kahteen päivään.

Taivas yskii päälle suuria, kylmiä, vastenmielisiä pisaroita, jotka piiskaavat ripsivärit poskille ja kyyneleet silmiin. Vien uuden B-lausunnon Kelaan, ihmiset tuijottavat, kun tärisen jonotuksen ajan ruskeilla, klähmäisillä penkeillä, piiloudun hupun taakse tuttua nistiä, häpeän kädessäni rypistyvää paperia. Käsialastani saa tuskin selvää, hakemus on kastunut, asiakaspalvelutyöntekijä vilkaisee minua pikaisesti, nakuttelee, leimaa, seuraava kiitos.

Kotona minua odottaa kaaos. Koirat ovat repineet untuvapeiton auki, höyheniä on joka puolella. Makaan eteisessä ja itken, hölmö rotikka nuolee kyyneleitä ja käy pitkäkseen viereeni. Ihana, koiranhajuinen hölmöläinen.

Kelassa käyminen oli päiväni ainut hoidettava asia, mutta olen lopen uupunut. Nukun kolmen ja puolen tunnin päiväunet, syön porkkanaraastetta sitruunamehulla, virun suihkussa istuen ämpärillä.

Kaikki on sumeaa, pimeää, raskasta, painavaa.