Ja sitten soi
Sä sanot ettet voi

Mee sen luo
ja malja juo

Mä vaan dokaan, dokaan, dokaan. Dokaan ikävääni; haluaisin nuuhkia T:n ihoa, maistaa sen pahanmakuista aamusuuta. Dokaan pirihimojani, dokaan ettei tarvitsisi haluta bentsoja.

Mulla on nykyään aina laukussa puolen litran Fanta-pullossa vodkaa. Minttupastilleja. Hajuvettä. Kortsuja, joita en käytä.

Syön grillibroileria sormin keittiön lattialla. Koko naama on rasvassa. Hengitän välissä, kun nenä on niin tukossa ettei happi kulje sieraimiin. En ole viikkoon pystynyt syömään muuta, kuin mustikkakeittoa ja sitä karviais-boysenmarjakeittoa ja vähän raejuustoa. No joinhan mä vappuna skumppaa puistossa ties kuinka paljon, rakastuin kahdeksaksi tunniksi 19-vuotiaaseen takkutukkaiseen poikaan, joka tuoksui jotenkin tutun tunkkaiselta, se vei mut kotiinsa ja kuunneltiin jotain musiikkia, jonka nimeä en muista, enkä muista melodiaa, enkä mitään, vaan sen olon, että olen täynnä skumppaa ja niin onnellinen kun mikään ei ahdista ja saan olla siinä tunkkaisessa yksiössä tunkkaisenhajuisen nuoren pojan kanssa. Se sanoi että olen kauneinta koko sen tähänastisen elämän aikana, vaikka mun meikit oli silmäpusseilla ja tukka sekaisin ja sukkahousut rikki, ja itkin vähän koska olin unohtanut syödä lääkkeet liian pitkään. Se sanoi että näytän liian pieneltä kestämään yksin, se halasi mua ja mä nukahdin siihen.

Lähdin kun se nukkui kietoutuneena punaiseen lakanaan, itkin ratikassa ja metrossa ja bussissa, enkä tiennyt minne mennä. Lopulta olisin halunnut mennä takaisin sen pojan luokse ja vaikka ostaa jotain aamupalaa, mutta en enää muistanut, missä se asuu.

Kaikki on yksinäistä hortoilua. Töistä selviämistä, ihan hirveää kipua ja tuskaa kotona, viiltävää häpeää, sellaista kuumottavaa, tuntuu että kurkku palaa ja keuhkot haihtuu.

Häpeän.

On niin ikävä T:n luokse, mutta sillä on se nainen jolla on se lapsi ja T:n silmät on onnelliset. Se hieroo sitä mun naamaan Facebookissa, sitä sen onnea, mitä se on hakenut ja löytänyt vihdoinkin.