Itkettää ja tärisyttää. Oon tehnyt lumitöitä ja kantanut olohuoneen seinustan täyteen halkoja. Korjasin takapihan aidan, joka oli kaatunut. Tyhjensin huussin kaivamaani kuoppaan kauemmas pihasta, täytin sen. Hain kellarista lisää mansikkahilloa, keitin kaurapuuroa. Ajoin kylille, kävin kaupassa ja ostin ihan helvetisti kaljaa. Samu tulee kohta, tosin mun puhelimessa ei ole tällä hetkellä kenttää, niin en pysty soittamaan sille enkä kellekään muullekaan sen puoliin.

Ulkona on pilkkopimeetä ja kuolemanhiljaista lukuunottamatta naapurin koiran satunnaisia haukahduksia (naapuri asuu about kilometrin päässä, joten aika rauhassa täällä saa olla). Huussille vievälle polulle tein viime yönä jäälyhtyjä, ja huussin valo valaisee osan pihasta. Samu saa tänään lämmittää saunan.

Itkettää silti ja on kurja olo. Kääriydyn mummon villatakkiin, muttei se auta. Kaipaan mummon silmiä ja halausta.

Miksi mä en osaa elää tasaista elämää? Miksi mä en osaa olla aloillani? Miksi mun pitää juosta koko ajan jonnekin?

Mua itkettää vähän väliä. Välillä oon niin onnellinen, että itkettää siksi ja välillä sattuu niin paljon että itken siksi. Ja välillä siksi, että mikään ei tunnu miltään ja välillä siksi, että kaikki tuntuu liikaa. Semmosia aaltoja koko ajan edestakaisin menee pitkin kroppaa ja aivoja. Sitten tulee kylmiä aaltoja, kuumia aaltoja, paska lentää, yrjöttää, vituttaa, itkettää, onnettaa, rakastuttaa, panettaa, yrjöttää, jne.

Viimeset subut loppu tovi sitten, ja nyt hikoilen täällä vitun korvessa kopissa mökissä tönössä, eikä mitään oo missään, ketään missään, Samuu en haluu nähdä, koirat piipittää kun huudan että avatkaa vittu itse se ovi ja menkää paskalle.

Mä mietin, että vein dogit tallille ja lähden ekalla junalla stadiin.