10 astetta pakkasta. Tankki täynnä halpaa bensaa, kaapissa Русская водка. Glögiä, punkkua, Helsingistä tuotuja tuliaisia.

Joulu menee näillä mukavasti täydessä pöhnässä. Ei tarvitse miettiä mitään, tajuta mitään, syödä mitään.

Samu lupasi tulla tänne yöksi, joten punkkuseksiä.

Sain telkkarin vihdoinkin toimimaan. Nettikin toimii.

Miksi elämän pitää olla tällaista. Haluan pois.

2 viikkoa väärillä kulmilla, väärässä seurassa, mutta silti niin kotona, kun mitä oon koskaan kokenut olevani yhtään missään, missä olenkaan ollut karussa elämääni.

Täällä mun on ikävä Samua ja koiria ja tallin tuoksua ja mummon säilykkeitä, siellä mulla on ikävä näitä ihmisiä, näitä tuoksuja, näitä kosketuksia, näitä huumeita.

Jouluksi pitäisi vielä tulla tänne takaisin, mutta en tiedä, pystynkö. Se saattaa olla viimeinen kerta.

Itkettää ja tärisyttää. Oon tehnyt lumitöitä ja kantanut olohuoneen seinustan täyteen halkoja. Korjasin takapihan aidan, joka oli kaatunut. Tyhjensin huussin kaivamaani kuoppaan kauemmas pihasta, täytin sen. Hain kellarista lisää mansikkahilloa, keitin kaurapuuroa. Ajoin kylille, kävin kaupassa ja ostin ihan helvetisti kaljaa. Samu tulee kohta, tosin mun puhelimessa ei ole tällä hetkellä kenttää, niin en pysty soittamaan sille enkä kellekään muullekaan sen puoliin.

Ulkona on pilkkopimeetä ja kuolemanhiljaista lukuunottamatta naapurin koiran satunnaisia haukahduksia (naapuri asuu about kilometrin päässä, joten aika rauhassa täällä saa olla). Huussille vievälle polulle tein viime yönä jäälyhtyjä, ja huussin valo valaisee osan pihasta. Samu saa tänään lämmittää saunan.

Itkettää silti ja on kurja olo. Kääriydyn mummon villatakkiin, muttei se auta. Kaipaan mummon silmiä ja halausta.

Miksi mä en osaa elää tasaista elämää? Miksi mä en osaa olla aloillani? Miksi mun pitää juosta koko ajan jonnekin?

Mua itkettää vähän väliä. Välillä oon niin onnellinen, että itkettää siksi ja välillä sattuu niin paljon että itken siksi. Ja välillä siksi, että mikään ei tunnu miltään ja välillä siksi, että kaikki tuntuu liikaa. Semmosia aaltoja koko ajan edestakaisin menee pitkin kroppaa ja aivoja. Sitten tulee kylmiä aaltoja, kuumia aaltoja, paska lentää, yrjöttää, vituttaa, itkettää, onnettaa, rakastuttaa, panettaa, yrjöttää, jne.

Viimeset subut loppu tovi sitten, ja nyt hikoilen täällä vitun korvessa kopissa mökissä tönössä, eikä mitään oo missään, ketään missään, Samuu en haluu nähdä, koirat piipittää kun huudan että avatkaa vittu itse se ovi ja menkää paskalle.

Mä mietin, että vein dogit tallille ja lähden ekalla junalla stadiin.

Heräsin sunnuntaina kahvin tuoksuun ja Simpsoneiden alkumusiikkiin, hyräilyyn, koirien kynsien napinaan lautalattialla, takassa rapisi ja mua palelsi. Oli hirvee viskipäänsärky.

Samu.

Mun tähtisilmäinen ihana hauska höpsö tallipoitsu, joka koskee mua haparoiden, mutta innolla ja se oppii nopeesti. Se on älykäs, hauska, tosi lapsellinen ja silti niin hiton ihana ja seksikäs. Ollaan muhinoitu torstaista lähtien mun kämpillä, Samulla on ns. lomaa. Kylillä puhutaan. Se ei haittaa, koska mä olen niin onnellinen ettei mun tarvitse nukkua yksin (tai koirien ja kissan kanssa).

Mun kännykkä piippailee joka päivä, ihmiset kyselee tiedustelee utelee pyytää anoo uhkailee. Mä painan C-kirjainta ja hymyilen.

Ihanaa kun ei tarvitse käyttää meikkiä eikä värjätä hiuksia eikä käydä suihkussa 4 kertaa päivässä. Tai pestä käsiä 5 kertaa aina kun tuntuu siltä. Mua ei edes pelota täällä mökissä, tai on tässä 65 neliötä että kai tää on talo.

Tähdet näkyy täällä pilvettöminä öinä tosi kirkkaasti. Se on ihanaa. Ja mä pidän koko ajan takan päällä ja talon lämpimänä, täällä haisee aina vähän savulta ja palavalta puulta ja kipinöiltä.

Kävin stadissa hoitamassa velvollisuuksia viime viikonloppuna ja kaikki vainoharhat vaan hyppi niskaan jokaisella tutulla kulmalla. Ja himot, ja pidin huppua päässä ja aurinkolaseja naamalla ettei kukaan tunnistaisi mua. Se meni niin hyvin että olin vaan kännissä kun tulin takaisin. Se johtui ravintolavaunusta.

Tänne pitää tilata Alkosta jos jotain haluaa. Se on aika hyvä vähentämiskeino, kun ei kehtaa tilata 10 litraa punkkua joka toinen päivä.

Kertokaa muuten te, jotka luette mun blogia, keitä ootte? 

Keskiviikosta lähtien oon vaan maannut sängyssä ja itkenyt. On ollut niin lohduttoman musertava olo, etten pysty edes sanoin kuvailemaan sitä. On ollut niin ikävä mummoa, pikkusiskoa ja D:tä, että rintaa on puristanut ja vihlonut niin kovasti, että muutaman kerran jo näppäilin 112. Kuukausien reippaana pysyminen on vienyt kaikki voimani. Paikallinen psykiatrian erikoisosaamisyksikkö on 200km päässä, joten tyydyn lähinnä lääkeenjäämistöihini ja viskiin. Halaan koiraa vähän tiukemmin.

Miten voin olla näin yksin.

Olen saanut kivan työn läheiseltä tallilta, siellä koiratkin viihtyy. En tiedä hevosista mitään, mutta lapion paskaa, ruokin eläimiä, harjailen turahtelevia hevosia ja nuuhkin heinää. Palkaksi saan kaksi ruokaa päivässä ja parisataa euroa kuussa. Tallilla on sellainen tähtisilmäinen kiharapäinen Samu, joka on mua 7 vuotta nuorempi, tallin omistajien poika. Ollaan juteltu ja tehty hommia yhdessä ja olen ihan hulluna siihen. Tai ehkä siihen, että se on ainut varteenotettava mies koko tässä kyläpahasessa, enkä ole saanut munaa kuukausiin. Se on vaan niin ujo ja selvästi täysin kokematon. Mun pitää varmaan juottaa se humalaan ja viedä mökkiini tai jotain.

Perunkirjoitushommat on selkeät, ja mä elelen täällä ainakin vuoden ihan tyytyväisenä. Kaksikin mahdollisesti, jos saan yhden tontin osuuden myytyä pois.

Mun elämä on muuttunut ihan täysin. Se on mun mummon ansiota kaikki.

Tuntuu hyvältä tämä ratkaisu. Olen järjestellyt asioita ja kotiutunut aika hyvin. Maalaillut (mm. ulkohuussin aika pirteäksi) ja tehnyt pientä remppaa siellä sun täällä. Tilannut roskalavan ja heittänyt kaiken rikkinäisen ja muun paskakrääsän hemmettiin, myynyt parhaita paloja ja säästänyt tärkeimmät. Remppailun ohessa kävi ilmi, että vaatehuone (joka oli siis aikaisemmin romuvarasto) on aika pahassa homeessa, ja nyt selvitellään, miten laajalle home on levinnyt. Näyttäisi aika hyvältä, mutta homma pitää hoitaa pois päiväjärjestyksestä nyt, kun on kesä. Eli koko kaapin purkaminen, seinien avaaminen yms. on siis luvassa. Mahdollisesti myös tuvan seinä pitää repiä auki, mutta se on sen ajan murhe; voin aina majailla aitassa sen aikaa, kun taloa myllätään.

Kavereita on pörrännyt täällä nyt kesäaikaan ihan mukavasti. Oon saanut onneksi olla itsekseni myös, mutta apujoukot on olleet tarpeen tosiaan... tää touhuaminen on hyvä tapa siirtää suremista jonnekin syksylle. Ihan täysin käsittämätöntä, etten voi enää soittaa mummolle. En halua edes ajatella koko asiaa, se sattuu liikaa.

Helvetin kuuma. Paras lähteä uimaan ja korkata valkkari. Mukavaa kesää teille, jotka vielä seurailette mun elämääni. :)

Hassua kun täällä netti tökkii ja kuuluvuus on kännykällä muutenkin huono. Facebookin selaamiseen menee ikuisuus - just niin pitkään että hermot menee ja lähtee tekemään jotain muuta. Jännä miten some-riippuvainen sitä onkaan. Tai pelkästään mediariippuvainen. Täällä on radio ja pieni kuvaputki-tv, joka ei meinaa toimia. Radiosta kuuluu koku Yle puhe tmv ja välillä jotain venäjänkielistä horinaa ja musiikkia, josta en ymmärrä sanaakaan.
Oon siivonnut ja tsekannut mummon varastoja läpi. Perus sota-ajan kasvatti; roinaa on liiterit ja ladot ja ullakot täys, samoin maakellari tursuaa säilöttyjä ruokia, mehuja, omenaviiniä, hilloja, perunoita, porkkanoita... halot on hakattu ainakin vuodeksi eteenpäin. Jotenkin kylmää. Tiesikö mummo kuolevansa? Mitä hittoa mä teen tän tavaran kanssa? Mutsille kaikki on ilmeisestikin ihan sama, mutta mulle ei. Haluun kerrankin tehdä jotain kunnolla.
Ilmoitin yliopistolle että olen ensi lukuvuoden poissaolevana. Pääsy pois niistä huumekuvioista tuntuu karmivalta ja pelottavalta,  mutta jotenkin oon niin vapaa.
Nyt meen saunaan ja järveen uimaan (mikäli koirat sallii).
(Pahoittelen mahdollista sekavaa kirjoitusasua kirjoitan kännykällä
)

Silloin kun kaikki meni päin vittua, niin mulla oli yksi paikka, mihin mennä ja olla ja saada olla rauhassa ja sylissä, kuin pieni vauva.
Siellä oli inhottavia katajapuskia polun varrella, pelotti karhut ja huussin ammotava aukko halusi syödä minut.
Siellä ei tarvinnut kertoa mitään, sai vaan olla ja olla ja olla. Ja kalastaa laiturilta ja syödä ahvenia, vaikka niissä on paljon ruotoja. Ja mummo tiesi aina kaiken, vaikken kertonut mitään eikä kukaan kertonu sille mitään.
Eilen vai oliko se toissapäivänä olisin halunnut hypätä sinne monttuun. Äiti katsoi mua kuin ruttoa ja isä oli paennut käsiinsä ja mä huojuin.
Ja nukuin yön sängyssä, johon mummo kuoli enkä päästänyt ketään sen mökkiin sisälle. Se oli sanonut, että tämä on minun turvapaikka ja se kuuluu mulle.
Mun tekisi mieli polttaa tämä talo ja itseni sen mukana.
Harmi vaan, että kaapissa on liikaa oudon makuista viskiä ja Venäjältä tuotua jotain viinaa, jonka kirjaimista en saa selvää.
Tänne mä jään. Kynnän nuo katajat pois ja Muska-kissa saa tottua minun koiriini.

Sai taas nököttää selviämishoitoasemalla tarkkailussa. Aamulla sanoin, että oon ihan fine enkä aio enää tietenkään tehdä itselleni mitään. Joojoo, käydään näyttää haavat, tikkejä ei onneks tarvinnu laittaa, liimat riitti tällä kertaa.

Mun elämällä ei oo mitään suuntaa. Opinnot ei kiinnosta enää, ei mikään tunnu mielekkäältä. Mikään ei kiinnosta. Gradu olis viittä vaille valmis, mutta mun tekis mieli painaa kyseisen tiedoston kohdalla deleteä ja irtisanoo itteni yliopistolta. Voisin painaa duunia 24/ ja lähteä marraskuussa Australiaan ja jäädä sinne.

"Sulla on työ, erinomaisin arvosanoin suoritetut opinnot, asunto, mitä sä valitat?"

Ehkä mä oon vaan pilalle hemmoteltu kakara, jolle mikään ei riitä.

Ois vielä litra punkkua, sitten baariin. Haluan,e ttä joku nussii multa aivot pihalle.

Kreikan ja Kroatian reissu oli ihana ja olen ruskea, kuin papu. Auringon lisäksi olen marinoinut itseni halvoissa viineissä ja drinkeissä, pyörinyt muutamien komeiden miesten kanssa hotellien lämpimien öiden ja ihojemme hien kostuttamissa lakanoissa. Polttanut ketjussa työnnettyäni paljaat varpaat viileään hiekkaan keskellä yötä ja kuunnellut merta, nuollut suolaista ihoa.

"σ 'αγαπώ"

 

Natirumglutamaatti.

Glukoosi.
Etyylialkoholi.
Alfametyylifenetyyliamiini.

Buprenorfiini.

Mun elämäni. Niistä saan kaiken.

Millään ei oo merkitystä. Sitä oon itkenyt viimeiset kuusi päivää, tai oikeastaan kahdeksan, mutta kuusi päivää yhteen putkeen.

je suis une déception

Nyt alkaa kesä ja mulla ei oo mitään, mussa ei oo mitään, mä en oo mitään eikä musta tuu koskaan mitään.

Joten voin ihan hyvin vajota... vajota... vajota.

je veux mourir

Hirveä pahoinvointi. En ole saanut kuukauteen alas juuri muuta, kuin leipää, leipää ja lisää leipää. Olo on turvonnut ja pahoinvoiva, vieroitusoireet on aika pahat (lähinnä psyykkiset), haluan joka toinen minuutti tappaa itseni ja kaikki ympärilläni ja joka toinen minuutti olen euforiassa.

Elämääni ei kuulu juuri mitään, paitsi NA- ja AA -juttuja, päihdemammapolijuttuja ja sen semmosta. Mietitään jatkoasumista. Rahajuttuja, sossujuttuja, lastensuojelun juttuja ynnä muuta.

Ja kesä tulee, maha kasvaa. :)

Sikiöpussi ultraäänikuvassa näyttää hassulta.
Pete sanoi, että se pitää minusta ja meidän vauvasta huolen.
Mä oon niin (hormoni)onnellinen.

Olen pohtinut jo tarpeeksi pitkään. Aion pitää tämän lapsen, ja aion ottaa kaiken avun ja tuen vastaan, mitä saan.

Lääkäri teki musta ennakollisen lastensuojeluilmoituksen ja menen parin viikon päästä käymään sossussa tapaamassa aikuispuolen ja lastensuojelupuolen sossuja. Puhutaan ensikotiasioista ja muista. Seuloista ja päihdeäitien polista. Päihdeäiti. Voi luoja mikä termi. Oon otsamerkitty, mutta olen itse otsamerkinnyt itseni.

Lääkäri sanoi, että mahdollisia vaurioita on tässä vaiheessa mahdoton arvioida. Nyt pitää vaan toivoa, että mun elimistö kestää. Milloin se olikaan, kun mulle annettiin vuosi elinaikaa?

Mun masussa on taas tyyppi. Olisko tää viides kerta?
Mulla voisi olla 10-vuotias poika.
Mun elämä voisi olla niin erilaista.
Mulla voisi olla myös muita lapsia neljä.
Mä oon ollut niin itsekäs. Mun kroppaa ei oo tehty mun tuhottavaksi, vaan jonkun muun elettäväksi.
Mun mahassa möyhyää. Nipistelee ja tuntuu hassulta.
Oon lihava ämmä, mutta se ei haittaa.

Koska mun elämällä on tarkoitus nyt.

Ensimmäistä kertaa vuosiin tuntuu, että olen järjissäni. Että mulla on suunnitelmia ja toiveita tulevaisuudelle, enkä halua kuolla tai olla itsetuhoinen. 1,5kk hoitojakso tuli tarpeeseen, vaikka menetinkin työpaikkani siinä sivussa. Se on sivuseikka - mulla on jo luvassa uusia haasteita syksyllä, kiitos kandityön pääsen tekemään maisterin tutkimuksen palkallisena samassa paikassa.

Okei, juon edelleen, mutta 3 litran viinitonkan sijaan pari siideriä. Subusta olen päässyt kokonaan eroon. NA on oikeasti hyvä juttu.

D:n tuomio on ensi vuoden loppuun, ainakin aluksi. Sillä tulee pari oikeudenkäyntiä vielä syksyllä, eli kakku voi pidentyä. En ole käynyt katsomassa sitä pyynnöistä huolimatta, olen vaan hoitanut jotain paperiasioita sen puolesta.

Pelottavaa ajatella, etten muista mitään viimeisestä puolesta vuodesta.

Itkettää ja harmittaa kaikki niin paljon, että en tiedä miten päin olisi.

112 -ohjelmaa juontaa Antti, ja mua ahdistaa sekin.

Mä vaan tunnen, kuinka mua nussitaan ja se ei haittaa. Mua ei haittaa se, että herään putkassa ja että oon oksentanut päälleni, koska se vaan ansaitsi sen.

Mun käsivarsilla on sen verta. Mä haistelen sitä verta.

Kaikki on muuttunut erilaiseksi.

Asiat vaan soljuu eteenpäin. Kun ei ne pitäneet mua siellä kuin kolme viikkoa, niin ihan hyvä. Mummo sanoi, että se maksaa laskun taas. Hymyilin puhelimelle ja lupasin tulla kevättalkoisiin. Siellä saa työntää kädet multaan.

Mun kaikki tunteet on valutettu jo pois, nyt vaan oon ja kävelen ja meen ja teen, mutten enää naura enkä itke. Hyvää on se, että en tarvii edes päihteitä kestääkseni mitään, koska ei oo enää mitään.