Juhannus oli mitä oli. Poltin käteni ja polveni, makasin laiturilla tuijottaen taivasta, poltin 2 askia päivässä ja 100mg Opamoxia päivässä.

15 kuollut, mutta minä olen elossa. On uskomatonta, että olen elossa kaiken tämän jälkeen. On raukea olo ja haluaisin itkeä tirauttaa hieman siinä kuitenkaan onnistumatta. Haluaisin tuntea jotain muuta, kuin tyhjyyttä, tuskaa ja muita negatiivisia tunteita. I'm allways below the line.


On nälkä, mutta olen lihava. Olen väsynyt, mutta pitää jaksaa. On kesä, mutta haluan käpertyä sisälle, laittaa verhot kiinni ja nukkua. Olen niin väsynyt. Niin väsynyt.

Ennen se oli kahden-kolmen alkoholiannoksen jälkeen, nykyään ehkä viiden tai kuuden. Kun alkaa päässä hulista ja viekkaat aatokset vilistä mielessä. Käsi hivelee puhelinta, kenet pyytäisin tänne tänään? Mihin asti mulla on aika juoda, että oon selväpäisen oloinen huomenna aamulla?

Puolen yön aikaan täytyy olla nukkumassa. Eli kolme tuntia. Litra punkkua, vähän salmaria, gin tonicia (halpisversioo toki). D tulis, mutta haluaisin jotain vaihtelua, vaikkei kukaan oo niin hyvä kuin se (edes T), eikä kukaan tiedä mun kehon kohtia niin hyvin kuin se.

Oon saanut ystäviä takaisin. Ihan naispuoleisiakin, uskomatonta kyllä.

Mulla on ihan hyvin kaikki. Paitsi että taidan tarvita antabus-kuurin.

Käyn päiväsairaalassa (ja salaa iltatöissä) tuijottamassa, kun vitun typerät pikkutytöt tekevät koruja ja askartelevat ja puhuvat ongelmistaan. 18- ja 19-vuotiaat. Mä istun sohvalla ja mietin, että olen kohta 27-vuotias, melkein 10 vuotta noita pikkupimuja vanhempi, ja täällä mä istun, eikä mulla ole kellekään enää mitään sanottavaa, kun olen sanonut jo kaiken.

Tiedän että ne seuraa mua, mun käyttäytymistä, aktiivisuutta, jutteluita, paikallaoloa, poissaoloja. Puhalluttavat joka aamu, seuloja mitenkuten. Yrittävät ison verkoston avulla motivoida mua taas päihdekuntoutukseen. Mut en tiedä, onko mulla siihen enää voimia. En ole yhtään onnellisempi silloinkaan, siis kun olen ollut pitkään selvinpäin. Olen ehkä fyysisesti paremmassa kunnossa, mutta muuten - ihan sama.

Kulutan jonkun toisen paikkaa tuolla. Dokaan viikonloput, olen jotenkin pystynyt olee ilman aineita, mikä on toki positiivista, vaikkei alko sen parempaa olekaan.

Vielä kolme viikkoa sairaalaa. Tai se tuntuu enemmänkin joltain vitun asukastalolta, jossa on lääkkeidenjako ja labra.

Mulla ei oo mitään, eikä maailmalla oo mulle mitään.

Mun aikaisemman blogin nimi oli too much candy's gonna ride your soul.

Arvaa mitä ne karkit tekee mulle just nyt.

Oon 15kg lihavampi, D on 15 kertaa enemmän rakastunut. T on 15 kertaa vähemmän kiinnostunut mistään paitsi koirista.

D haluaa yhteistä elämää ja se tunkee kyrpää joka suuntaan samalla kun mä huudan, ettei siitä voi vittu ikinä tulla mitään, ei meistä voi tulla enää. Me ollaan vedetty liikaa pirii ja liikaa bupree ja liikaa kaikkea, me ollaan liikaa toisillemme.

Mutten voi olla siitä erossa vieläkään. En ees 11 vuoden paskahalvauksen jälkeeen.

Voiko joku repiä mut tästä painajaisesta?