Mä oon purrut mun kynnet, mutta lakkasin ne silti punaiseksi. Kuivashampoolla saa paljon aikaiseksi. Meikkivoiteella saa paskat peittoon.

Mun esimies sanoi, että ottaa mut takaisin töihin heti, kun pystyn siihen. Se oli helpotus, mutta myös mulle lupa vaan sekoilla, nussia, vetää kamaa ja yrittää kestää tätä.

En ole halunnut mennä katsomaan D:tä, en halua nähdä sitä enkä katsoa sitä silmiin. Onneksi se paska sentään maksoi Minivaraston, että mun tavarat ei lentäneet kaatopaikalle.

Olen nukkunut pari viikkoa miehen luona, sen nimi on Kaarle, puhuu huonosti suomea, koska on ruotsalainen. Sillä on kaikkea ja mä voin antaa sen panna mua, jotta pääsen pois tästä todellisuuden hirviöstä.

Kaikki mun siskoon liittyvät asiat heijastuu muhun niin, että mä en pysty olemaan kotona enkä näkemään ketään, kenet olen tuntenut aikaisemmin.

Nään silmittömiä painajaisia joka yö. Tai aina, kun nukun. En uskalla tehdä sitä, ehkä tunnin kerrallaan, mutta heti kun olen vaipumassa, niin alan itkeä kauhusta.

Sisko oli kirjoittanut, että haluaa sen päiväkirjat minulle. Tuijotan ja nuuhkin niitä joka päivä niin, että olkapäihin särkee, polviin ja sorminiveliin. En halua nähdä siskon kirjoittamaa tekstiä, mutta toistaalta haluan lukea kaiken.

Parransänki raapii sisäreisiä. Miehelle on helppoa, kun nainen on näin turta.

Oon menny kauheeksi, kun oon nyppinyt mun reisiä, käsivarsia ja kämmenselkiä ja pelkään, että se leviää kohta naamaankin, naamassa on paljon epäpuhtauksia, mustapäitä, finnejä, ihohuokosia. Mustapäitä puristelin jo aamulla, mutta sen järeämpää en ole vielä uskaltanut kokeilla, tekisi mieli kokeilla kynsisaksia, jos niillä saisi paremmin.

Kävin lääkärillä hanskat kädessä, se katsoi niitä muttei sanonut mitään ja mä hymyilin ja kävin hakemassa Ketipinorit (1000mg/vrk) mutta en oo uskaltanut syödä niitä, koska pelkään että lääkäri haluaa sulkea mut johonkin.

Äiti on lopettanut puhumisen.

Oon menettänyt D:n ja mun perheen ja mun työn ja kaiken. Kämppä lähtee alta ensi kuussa, pankki myy sen, koska D on valehdellut kaiken.

Mun polviniveliin särkee.

Ainoo, mitä mulla on, on mun bupre ja viina ja joku mies, jonka nimeä en tiedä ees.

En kehtaa sanoa mummolle, että täkki haisee vähän homeelta. Tärisen sen alla, päätä särkee niin paljon, että itken. Mummo makaa mun selän takana ja halaa. Kuulen, kuinka sen hengitys on raskas ja vinkuva. Sillä on heikot kädet ja tunnen itseni niin läskiksi ja massiiviseksi. Vien tilan koko sen talosta.

Koko viikko on ollut kaaosta, sitten tajusin että joko menen mummolle tai sairaalaan, etten tapa itseäni. Äiti on hoitanut tätini tuella muistotilaisuusjuttuja, mä en ole ollut mitään mieltä mistään. Hautajaiset on lauantaina, mummo sanoi että mennään sinne yhdessä. Mä en tiedä, pystynkö.

Sairaslomaa on helmikuun loppuun asti. Mummo sanoi, että maksaa mun sairaalalaskun, jos lupaan mennä maanantaina sinne itseltäni turvaan. Mummolle en voi valehdella, koska se huomaa.

Oon niin yksin niin yksin niin yksin.

Haluan että kaikki loppuu. En tiedä mitä haluan. Tiedän jotain, mutten osaa päättää.

Mummo tekee hyvää maksalaatikkoa, jossa on pulleita rusinoita.

Äiti ja isä eivät katso mua silmiin, he eivät uskalla puhua mulle. Istun yksin saunan pukuhuoneessa patjalla, jolla olen maannut viime yön tuijottaen kattoon. Äidin vaikerointi kuuluu kolmannesta kerroksesta asti, isä istuu kivikasvoisena ohohuoneen nojatuolissa tuijottaen ulos, enkä tiedä mitä hän siellä näkee, jos mitään. Muut sisarukset ovat kriisiterapeutilla, mä sanoin, ettei pysty, en jaksa enkä halua. Että mun on helpointa koota ajatukseni kirjoittamalla, muokkaamalla tekstiä.

Luulen, etten voi jatkaa D:n kanssa. Miten voisin? Miten mä voin jatkaa yhtään mitään?

En voi olla miettimättä sitä, minkälainen reaktio omasta kuolemastani aiheutuisi. Varmaan helpotusta? (Enkä voi olla miettimättä sitä, että olen onnellinen siitä, ettemme olleet siskon kanssa niin läheisiä. Tai että olen kateellinen hänelle. Että hän uskalsi ja onnistui ja pystyi siihen.)

Oon vaan itkenyt ja huutanut ja itkenyt ja huutanut, saanut paniikkikohtauksia ja hyperventiloinut. Nyt oon niin rankasti lääkitty, että pystyn tekemään jotain muuta, kuin itkemään ja huutamaan.

Tottakai mut pakotettiin oksentamaan ne pillerit, mutta en siltikään pystynyt sanomaan kuulusteluissa että mitä tapahtui, eli olisivat antaneet olla vaan.

Voitte arvata kuka on Vantaalla ja kuka on sairaalassa henkitoreissaan.

"Sun pitää lopettaa tää, ihan oikeasti. Kohta se olet sinä tuolla teholla puukko rinnasta törröttäen."

Isä ja äiti ovat niin paskana, ettei niitä edes haittaa se, että vaellan zombina ympäri niiden kotia ja itken ja vaikeroin. Multa kysytään joskus aina jotain, mutten osaa vastata mihinkään kun heti kun avaan suun, alan itkeä tai huutaa.

En tiedä miten selviän tästä. Ehkä kirjoittamalla, kuten aina ennenkin.

Kristian kertoi ottaneensa avioeron. Siis hakeneensa sitä.

Laskin äkkiä, että sen elatusmaksut tulee olemaan n. 800-1000€ kuukaudessa.

Mun kynsiä ei ole olemassa enää.

Pikkusisko kuoli eilen. Se onnistui siinä, missä mä en, vaikka yritin 20 vuotta.

D puukotti Kristiania viisi kertaa eilen. Reiteen kaksi kertaa, kaksi kertaa vatsaan ja kerran käteen. Ehkä, en ole ihan varma näinkö oikein. Muistan vaan, että huusin.
 
Mun yhdeksästätoista subusta on nielemättä kaksi. Sitten kaikki unohtuu. 

Kaikki on mustaa. Harmaata. Influenssa kolottaa lihaksissa ja luissa ja ytimissä. Naama on valkoinen, Panacodit jyllää, mutteivät toimi lääkärin määräämällä annostuksella, joka on auttamattoman pieni. Onneksi niitä on varastossa pahanpäivän varalle.

Vatsaan sattuu vieläkin se abortti, tiputteluvuotoa on jatkuvasti, paneminen sattuu, mutta suostun siihen silti.

Huomenna on neurologin tutkimukset ja pääni magneettikuvataan. Viiltävät, sietämättömät päänsäryt ja migreenit vaivaavat viikottain. Särkylääkkeet aiheuttavat nykyään herkästi vatsahaavan (miksi miellän vatsahaavan jotenkin lihavien ihmisten ongelmaksi?), joten joudun käymään jokaisesta kivusta lääkärillä ottamassa injektion takapuoleen.

Haluan syödä, en halua syödä. En halua oksentaa, haluan oksentaa. Olen ruma ja lihava. Sittenkin ihan ok? Miksi kaikki on niin outoa?

Lähimuisti pätkii ja keskittyminen on epätoivoista. Iho kuivuu ja kutisee. Juoksen illasta toiseen lähimetsän 7 kilometrin lenkin, jotta pääsisin salaa oksentamaan pusikkoon. Kerran pyörtyminen oli niin lähellä, että koira ehti syödä yrjöt. Must be delicious.

D tärisyttelee mulle tatskoja. Ulkona tuulee niin, että parvekelasit kalisee. Me ei puhuta mitään, koska meidän ei tarvitse. D:n rakkauskirjeet ihollani, pään hellä rapsutus aamulla, kun olen käynyt dosetilla, sormet vitussa - taas olen myöhässä.

Mutta lentäen myöhässä.

Eilen yöllä makasin läheisen metsän kalliolla, kylmä ilma nipisteli ihoa ja nenää ja varpaita, mutta tähdet olivat niin kirkkaita, että mua itketti. Miten pieni ja mitätön mä olen! Miten naurettavaa ja sattumanvaraista kaikki on, miksi mä makasin siinä kalliolla. Yksikin sekunnin tuhannesosa eri tavalla, niin mua ei välttämättä olisi olemassa.

Joku muu ehkä osaisi nauttia tästä elämästä, mutta minä sen sijaan vaan virun täällä päivästä toiseen, yritän löytää merkityksiä asioista, jotka loppujen lopuksi ovat täysin mitättömiä. Itken jotain rasvasoluja. Oikeasti. Huolestun jo viinipullon avatessani, että kohta se loppuu. Työnnän piikin suoneeni, jotta voisin olla olematta. Vaikka avaruuden mittakaavassa mua ei edes oikeastaan ole.

Musta kaikki on niin henkeäsalpaavan typerää, kaikki siis mitä teen on turhaa ja typerää.

Pariisin Kevään keikalla Tavastialla pari viikkoa sitten seisoin paikoillani silmät kiinni ja itkin hiljaa, kun muut huusivat. Sinä hetkenä olin siinä, juuri siinä missä pitääkin. Viski hulisi päässäni ja vieraan miehen kädet keinuttivat minua, eikä se nähnyt että itken.

Tässä mun syömishäiriössä ei ole enää kysymys laihduttamisesta.

Olen painanut 52 kiloa, kun tavoitteeni oli aluksi painaa 60 kiloa. Olin ihan vitun onneton ja läski.

Olen painanut 45 kiloa ja ollut tiputuksessa. Olin vielä onnettomempi ja vielä läskimpi.

Olen painanut 85 kiloa. Olin onneton ja läski.

Olen painanut kaikkea. Olen aina onneton. Ei se ole se paino. Laihduttaminen, lihominen.

Se on vaan Dominokeksejä, litrakaupalla jäätelöä, pussillinen ranskanleipää, paketillinen voita. Se on verta tihkuva kurkku ja sekava olotila, kun ei tiedä onko tyytyväinen siihen, mitä on saanut aikaan, vai haluaisiko vaan tappaa itsensä.

En enää välitä, kuinka paljon painan. Olen luovuttanut. Olen silti ruma ja lihava. Haluaisin syödä, mutten uskalla. Kuinka kauan tätä on kestänyt? 16 vuotta? Sydän sanoi tällä viikolla, että ei kestä. Vietin sairaalassa kaksi päivää, kun rytmihäiriöt oli niin pahoja, että tuntui, että kuolen. Olisinpa kuollut.

Lääkäri sanoi tiistaina, että mulla on ehkä vuosi elinaikaa, jos jatkan tätä rataa. En tiedä, haittaako se, vai onko se vain helpottava tieto? Että olisin kerrankin onnistunut jossain, mitä olen tavoitellut jo niin kauan?

Päässä jyllää päivästä toiseen samat ristiriidat. Olen läski, pitäisi laskea kaloreita, pitäisi mennä lenkille, mutta en laske enkä mene, vaan oksennan ja tunnen hirveää syyllisyyttä kaikesta olemiseeni liittyvästä. Olen sairas, minun pitäisi syödä lääkkeet säännöllisesti nyt, kun hyvät sellaiset on löytyneet, tiedän, että niistä seuraa hyvää, mutta sen sijaan ryyppään ja olen taas lipsuillut bupren kanssa ja unohtelen lääkkeet.

Sitten koittaa päivä, jona herään aamulla klo 7.30, lenkitän koirat tyhjällä vatsalla, otan lääkekouralliseni (joka sisältää vitamiinit ja rasvahapot), juon aamiaiseksi kahvia, lounaaksi näykin salaattia, iltapäivällä lenkkeilen koirien kanssa jälleen, ilalla juon teetä ja nakerran riisikakkua ja kurkkua ja tunnen niin suurta mielihyvää ja ylemmyyttä joitain muita ihmisiä (en tosin tiedä ketä) kohtaan.

Mutta kun elimistö tarvitsee ruokaa ja unta. Elimistö ei tarvitse alkoholia ja huumeita. Mun mieli tarvitsee niitä paikkaamaan aukkoja, joiden täytteeksi en löydä muutakaan. Mun mieli haluaa oksentaa, koska en osaa purkaa ahdistusta mitenkään muuten. Mun elimistö vaatii ruokaa ja ahmii oksentamisen jälkeen varmuuden vuoksi vähän lisää.

Olen ruma, olen lihava, huono ja naurettava, mutta en saisi kiduttaa itseäni. Se on se pahin ristiriita.

D on kotona.

Ahdistaa, vatsaan sattuu. Hikoiluttaa, emättimessä sykkii, itkettää. Pameja. Panacodia. Kipuja. Särkyjä. Pilveä.

Sain sellaiset kehut kandityöstä, että olen ihan hysteerinen vieläkin. Menin ihan lukkoon, sydän hakkasi, hengitys salpaantui, lihaksista pakeni kaikki voima ja tuntui, että lyhistyn siihen paikkaan. Proffan sanat kaikui seinillä ja mun pääkallon sisällä, korvakäytävissä, mutten erottanut niitä toisistaan. Möäämmmihheaaölkgfghhhiiiuuuuuuuu. Nyökyttelin, yritin hymyillä, nieleskellä, vaikka suu oli kuiva kuin aavikko.

Seuraavana päivänä minulla oli kuumetta 39,9 astetta ja oli lähellä, etten soittanut itselleni ambulanssia. Kristian kävi välillä ja toi safkaa ynnä muuta, hieroi mun jalkoja ja toisti samoja asioita, joita D oli kertonut mulle jo aiemmin päivällä.

Kehuista huolimatta en uskalla aloittaa maisteriopintoja. Musta ei ole siihen, en pysty, en jaksa, en kestä, en osaa.

D on taas Vantaalla. Mä pyörin kotona ja mietin ja pelkään ja itken ja poltan jointin ja juon kaiken, mitä käsiini löydän. Tää on paha. Tää on tosi paha. D soittaa joka päivä, sillä on ikävä mua ja mulla sitä, se sanoi että Kristian käy tsekkaamassa että olen kunnossa. Haluan, että D tulee tsekkaamaan, olenko kunnossa. Se ei onnistu. Mä itken ja itken ja itken.

Ja olen surullinen ja vihainen ja epätoivoinen ja täynnä kaikkia hirveitä tunteita. Joudunko mä sittenkin olemaan yksin, vaan koska D on vitun ajattelematon idiootti?

Nyt kaikki on hiljaista. Mun päässä ei liiku mitään. Mä vaan oon, tuijotan tsunamidokkaria, poltan tupakkaa ja vaan oon.

Norflex 200mg, Seronil 60mg, Buspiron 30mg, Opamox 50mg. Silti olen pinkeä kuin viulun kieli, päässä vaan vähän pyörii, mutta ahdistaa, ahdistaa niin paljon koko ajan eikä se mene koskaan pois, niskaan sattuu niin vitusti että itkettää, mun sydämeen ja aivoihin sattuu, en halua tajuta mistään mitään enkä ajatella mitään. En halua enää ymmärtää yhtään lisää mistään, varsinkaan itsestäni, enkä tietää asioista, joita mulle on tehty tai sanottu tai aiotaan tehdä tai sanoa.

Haluun mennä lillumaan semmoseen muoviseen palloon veden päälle, vaan maata siellä pallossa ja kuvitella että olen tyhjiössä ja painoton, varsinkin painoton, enkä 67,4kg.

D ei tajua miksi sohvalla makaaminen tuntuu niin sietämättömältä, se paikallaan olo, kun pitää ajatella koko ajan, että D makaa mun takana ja koskettelee mun rintoja ja vatsaa, heitän sen kättä koko ajan pois, älä koske mun vatsaan saatana, koko ajan pitää olla tietoinen siitä, että siinä se koskee muhun ja tuntee mun ällöttävän ruumiin vasten omaansa.

Voin sanoa, että en toivo haimatulehdusta kenellekään. En edes pahimmalle viholliselleni (vaikkei minulla sellaisia olekaan, kai). Tällä kertaa tulehduksen aiheutti tosin sappikivi, eikä alkoholinkäyttö, eli sikäli positiivista. Mahassa on reikä ja olo on niin heikko, että olen varmaankin koko loppuviikon vuodelevossa. D jopa otti palkatonta lomaa, jotta voisi olla mun kanssa ja seurata vointiani. Ja pitää musta hyvää huolta.

En ole pystynyt syömään kunnolla reiluun viikkoon. Kylki- ja lonkkaluut tuntuvat ihanilta, kun niitä sivelee. Ne tuntuvat parhaiten tietysti selällään maatessa, mitä olen tehnyt tässä jo hyvän aikaa. Sivelen alavatsaani. Miten voi olla mahdollista, että siellä lilluu taas jotain soluja, jotka jakautuvat. D kantaa mulle jugurttia ja hedelmiä ja itse tekemiään lihapullia. Syön velvollisuudentunteesta. Koska on pakko, että paranen kunnolla. Pakko, että voidaan mennä joulukuussa naimisiin. Että voidaan muuttaa mun tavarat tänne mahdollisimman pian.

Pienehköstä takapakista, kivusta ja särystä huolimatta olo on omituisen auvoinen, onnellinen ja täyttynyt. Tällaista olotilaa olen hakenut lähinnä päihteistä. Nyt olen selvinpäin. D:n käsi vartaloni ympärillä pelastaa kaiken. Kaikki on hyvin.

En ole syönyt pariin päivään. Kädet tärisee niin pahasti, että kirjoittaminenkin on vaikeaa. Vesilasi tippui kädestäni, kun en pystynyt puristamaan sitä. Sain onneksi juotua hanan alta. On niin käsittämättömän paha olla, että en pysty tekemään yhtään mitään. Makaan jäykkänä sohvalla ja tuijotan kattoa ja kyyneleet kutittaa korvakäytävissä. En pysty alottamaan mitään. Ajatus suihkuun menemisestä saa mut itkemään ja tärisemään hysteerisenä.

D ei ole koskaan nähnyt mua näin heikossa kunnossa. Se sanoi, että vie mut heti sairaalaan, jos sanon, että nyt.

Jos mä lasken kymmeneen. Sitten voidaan mennä.

D tilasi Kristianin pitämään mulle seuraa, kun oli itse reissussa. Se nussi mua suuhun niin lujaa, että oksensin ja Kristian vaan kantoi mut suihkuun ja siitä homma jatkui luontevasti aamusta iltaan. Oon ihan paskana ja mulla on ihan hirveet laskut ja D tuo mulle kohta pameja, että pystyn olee ja menemään huomenna töihin hymyilemään.

Kristian on ihme kyllä vieläkin naimisissa saman naisen kanssa ja niillä on jo kaksostytöt. Ne asuu Espoossa isossa valkoisessa kivitalossa, jonka pihalla on uima-allas ja Mersu ja Kristian käy töissä niin, ettei sen naisen tarvitse muuta, kuin siivota kotona ja hoitaa vauvoja. Onkohan sen pillu levinnyt niin, ettei Kristian enää halua panna sitä? Ainakin vaikutti siltä, että hetkeen ei ole päässyt nussimaan ketään kunnolla. Sääliksi käy noita perheenisiä, jotka on niin jumiutuneet siihen vankilaansa, että mun paneminen nostaa niiden itsetuntoa.

Ulkona on kylmä ja tuulista ja aurinkoista. Jäädytän itseäni partsilla ja poltan tupakan toisensa perään ja vilkuilen tielle, josko D:n auto ajaisi parkkikselle. D nousisi autosta, tulisi ovesta sisään ja saisin olla sen voimakkaiden käsien sisällä turvassa kaikelta.

D:n kanssa on ollut tosi ihanaa. En voi kieltää sitä, vaikka pyörittelisin asiaa miten tahansa päin pääni sisällä. Se on ryhdistäytynyt kummasti kuluneen vuoden aikana, jättänyt ylimääräiset rötöstelyt (ei kuulemma jaksa enää istua) ja hommannut itselleen päivätyön. Siis D päivätyössä on jotain niin... omituista. Nyt siis ollaan näennäisesti tavallisia kummatkin: käydään päivätöissä, tehdään viideltä iltaruokaa, lenkitetään koiria, saunotaan illalla vedetään välillä lainit, jotta seksi olisi entistäkin nautinnollisempaa ja saikutetaan töistä, jotta voitaisiin jatkaa loputtomiin.

Olen huomannut, kuinka se on katsellut mua sillä tavalla, silleen vakavalla tavalla pohtivasti, mietiskellen ja tutkien mua päästä varpaisiin, että olisiko tuosta vaimokkeeksi ja voitaisiinko me olla yhdessä.

Eilen se suuteli mua eteisessä normaalia pidempään niin, että meinasin pökertyä euforiasta ja sanoi, että haluaa mennä mun kanssa naimisiin. Sitten sain kuusi orgasmia ja lattialle jäi minun muotoinen kostea jälki.

Mä sanoin, että joo, mennään vaan.

Olen kussut muutaman ihmissuhteen vastapainoksi niille ihmissuhteille, jotka sain vähän aikaa sitten. Olen sanonut mitä ajattelen oikeasti (eli siis olen ollut jotain mieltä jostain, mikä on aivan outoa, koska musta tuntuu, että mulla ei ole ollut vuosikausiin mitään järkeviä mielipiteitä mistään) asioista ja siitä, mitä minusta puhutaan. Ehkä on parempi saada huonot ihmissuhteet pois harteilta, niin voi jatkaa eteenpäin kepeämmin hartein. Silti surettaa, mutta toisaalta ei - olen kaivannut kunnon irtiottoa ja vanhasta irtaantumista (D:stä en näköjään kykene irtaantumaan millään; tälläkin hetkellä hän nukkuu sängylläni).

Kuoleman toive on palannut. Päiväsairaalasta ei ollut muuta, kuin haittaa, joten lopetin sen ja palasin töihin. Työpäivien luomat rutiinit pitävät pääni rippeet edes jotenkuten kasassa, enkä sitäpaitsi kestä stressiä raha-asioista. Näen joka kulman takana mahdollisuuksia: tässä voisin heittäytyä auton alle, tältä sillalta voisin hypätä moottoritielle, tuosta pääsisin kiipeämään katolle, D:llä on se ysimillinen Sig Sauer.

On niin hirveä ikävä T:n luokse, että keuhkoja vihloo ja hengitys on pinnallista. Itkeskelen illat ja pyörin kotona, otan D:n luokseni saadakseni edes jotain lohtua ja tuttua.

Puistoissa on tuttuja kasvoja, joiden nimiä en muista, mutta jotka muistavat minut ja tulevat halaamaan. Kehuvat että oletpas laihtunut ja joku mies taputtaa pyllylle. Viinipullon jälkeen hymyni muuttuu välinpitämättömäksi ja etsin sumuisten katseiden joukosta jotain, joka pitäisi minusta kiinni ja näyttäisi, että olen olemassa ja edes yhden yön tärkeä.

Juhannus oli mitä oli. Poltin käteni ja polveni, makasin laiturilla tuijottaen taivasta, poltin 2 askia päivässä ja 100mg Opamoxia päivässä.

15 kuollut, mutta minä olen elossa. On uskomatonta, että olen elossa kaiken tämän jälkeen. On raukea olo ja haluaisin itkeä tirauttaa hieman siinä kuitenkaan onnistumatta. Haluaisin tuntea jotain muuta, kuin tyhjyyttä, tuskaa ja muita negatiivisia tunteita. I'm allways below the line.


On nälkä, mutta olen lihava. Olen väsynyt, mutta pitää jaksaa. On kesä, mutta haluan käpertyä sisälle, laittaa verhot kiinni ja nukkua. Olen niin väsynyt. Niin väsynyt.

Ennen se oli kahden-kolmen alkoholiannoksen jälkeen, nykyään ehkä viiden tai kuuden. Kun alkaa päässä hulista ja viekkaat aatokset vilistä mielessä. Käsi hivelee puhelinta, kenet pyytäisin tänne tänään? Mihin asti mulla on aika juoda, että oon selväpäisen oloinen huomenna aamulla?

Puolen yön aikaan täytyy olla nukkumassa. Eli kolme tuntia. Litra punkkua, vähän salmaria, gin tonicia (halpisversioo toki). D tulis, mutta haluaisin jotain vaihtelua, vaikkei kukaan oo niin hyvä kuin se (edes T), eikä kukaan tiedä mun kehon kohtia niin hyvin kuin se.

Oon saanut ystäviä takaisin. Ihan naispuoleisiakin, uskomatonta kyllä.

Mulla on ihan hyvin kaikki. Paitsi että taidan tarvita antabus-kuurin.

Käyn päiväsairaalassa (ja salaa iltatöissä) tuijottamassa, kun vitun typerät pikkutytöt tekevät koruja ja askartelevat ja puhuvat ongelmistaan. 18- ja 19-vuotiaat. Mä istun sohvalla ja mietin, että olen kohta 27-vuotias, melkein 10 vuotta noita pikkupimuja vanhempi, ja täällä mä istun, eikä mulla ole kellekään enää mitään sanottavaa, kun olen sanonut jo kaiken.

Tiedän että ne seuraa mua, mun käyttäytymistä, aktiivisuutta, jutteluita, paikallaoloa, poissaoloja. Puhalluttavat joka aamu, seuloja mitenkuten. Yrittävät ison verkoston avulla motivoida mua taas päihdekuntoutukseen. Mut en tiedä, onko mulla siihen enää voimia. En ole yhtään onnellisempi silloinkaan, siis kun olen ollut pitkään selvinpäin. Olen ehkä fyysisesti paremmassa kunnossa, mutta muuten - ihan sama.

Kulutan jonkun toisen paikkaa tuolla. Dokaan viikonloput, olen jotenkin pystynyt olee ilman aineita, mikä on toki positiivista, vaikkei alko sen parempaa olekaan.

Vielä kolme viikkoa sairaalaa. Tai se tuntuu enemmänkin joltain vitun asukastalolta, jossa on lääkkeidenjako ja labra.

Mulla ei oo mitään, eikä maailmalla oo mulle mitään.

Mun aikaisemman blogin nimi oli too much candy's gonna ride your soul.

Arvaa mitä ne karkit tekee mulle just nyt.

Oon 15kg lihavampi, D on 15 kertaa enemmän rakastunut. T on 15 kertaa vähemmän kiinnostunut mistään paitsi koirista.

D haluaa yhteistä elämää ja se tunkee kyrpää joka suuntaan samalla kun mä huudan, ettei siitä voi vittu ikinä tulla mitään, ei meistä voi tulla enää. Me ollaan vedetty liikaa pirii ja liikaa bupree ja liikaa kaikkea, me ollaan liikaa toisillemme.

Mutten voi olla siitä erossa vieläkään. En ees 11 vuoden paskahalvauksen jälkeeen.

Voiko joku repiä mut tästä painajaisesta?

Ja sitten soi
Sä sanot ettet voi

Mee sen luo
ja malja juo

Mä vaan dokaan, dokaan, dokaan. Dokaan ikävääni; haluaisin nuuhkia T:n ihoa, maistaa sen pahanmakuista aamusuuta. Dokaan pirihimojani, dokaan ettei tarvitsisi haluta bentsoja.

Mulla on nykyään aina laukussa puolen litran Fanta-pullossa vodkaa. Minttupastilleja. Hajuvettä. Kortsuja, joita en käytä.

Syön grillibroileria sormin keittiön lattialla. Koko naama on rasvassa. Hengitän välissä, kun nenä on niin tukossa ettei happi kulje sieraimiin. En ole viikkoon pystynyt syömään muuta, kuin mustikkakeittoa ja sitä karviais-boysenmarjakeittoa ja vähän raejuustoa. No joinhan mä vappuna skumppaa puistossa ties kuinka paljon, rakastuin kahdeksaksi tunniksi 19-vuotiaaseen takkutukkaiseen poikaan, joka tuoksui jotenkin tutun tunkkaiselta, se vei mut kotiinsa ja kuunneltiin jotain musiikkia, jonka nimeä en muista, enkä muista melodiaa, enkä mitään, vaan sen olon, että olen täynnä skumppaa ja niin onnellinen kun mikään ei ahdista ja saan olla siinä tunkkaisessa yksiössä tunkkaisenhajuisen nuoren pojan kanssa. Se sanoi että olen kauneinta koko sen tähänastisen elämän aikana, vaikka mun meikit oli silmäpusseilla ja tukka sekaisin ja sukkahousut rikki, ja itkin vähän koska olin unohtanut syödä lääkkeet liian pitkään. Se sanoi että näytän liian pieneltä kestämään yksin, se halasi mua ja mä nukahdin siihen.

Lähdin kun se nukkui kietoutuneena punaiseen lakanaan, itkin ratikassa ja metrossa ja bussissa, enkä tiennyt minne mennä. Lopulta olisin halunnut mennä takaisin sen pojan luokse ja vaikka ostaa jotain aamupalaa, mutta en enää muistanut, missä se asuu.

Kaikki on yksinäistä hortoilua. Töistä selviämistä, ihan hirveää kipua ja tuskaa kotona, viiltävää häpeää, sellaista kuumottavaa, tuntuu että kurkku palaa ja keuhkot haihtuu.

Häpeän.

On niin ikävä T:n luokse, mutta sillä on se nainen jolla on se lapsi ja T:n silmät on onnelliset. Se hieroo sitä mun naamaan Facebookissa, sitä sen onnea, mitä se on hakenut ja löytänyt vihdoinkin.

On niin outo tämä meidän yhteiskuntamme. Olisi helpompaa kuolla jossain Virossa. Ketään ei vittu edes kiinnostaisi.

Ei nytkään kiinosta, paitsi noita lääkäreitä, jotka vaan oikeasti toivoisivat, että onnistuisin ees joskus jossain. Ees siinä, että ehtisin kuolla ennen, kuin lanssiheebot ehtii tulla paikalle lääkkeineen ja hiilineen ja letkuineen ja siteineen.

Elintapoja koskevia ohjeita tulen käyttämään sairaiden hyväksi kykyni ja harkintani mukaan: tulen torjumaan kaiken, mikä voi olla vahingoksi ja vääryydeksi. En tule antamaan kenellekään kuolettavaa myrkkyä, vaikka minulta sellaista pyydettäisiin, enkä neuvoa sellaisen valmistamiseen.

Kun kaikki sattuu, on väärin, vinossa, soikeaa, outoa; mikä estää? Antakaa sitä syanidia.

Vittu oikeesti.

Olen pitänyt blogia, jonka aiheena on epätoivoinen rimpuilu jo kohta 4 vuotta. Vai 5? En pysty muistamaan niin kauas menneisyyteen. Onneksi olen poistanut edellisen blogin, sillä sen kaiken hirveän kertaaminen olisi liikaa. Pelkkä asioiden muistelu aiheuttaa hirveää puistatusta ja sellaista häpeää, sellaista sietämätöntä, ettei sitä voi edes kestää mitenkään.

En tiedä, onko tämän blogin pitämisellä enää mitään mieltä. Johtaako se mihinkään, pitäisikö sen johtaa? Jaksanko enää jatkaa tätä valitusta ja paskanjauhamista. Onko tässä enää mitään mieltä? Miksi jatkaisin? Musta tuntuu, ettei mulla ole enää mitään sanottavaa, mitään kerrottavaa, mitään. Mussa ei oo mitään uutta enää. Oon vaan tätä samaa vanhaa jauhamista.

Voi olla, että poistan tämänkin blogin.

Elämäni on ihan kivaa aivokemiallisista pyörremyrskyistä huolimatta. Ehkä olen vaan itsekeskeinen kakara, joka juoksee nautinnon perässä. En tiedä.

Tuntuu että olisin maanpaossa. Olen paennut kotoani johonkin asuntoon, joka tuntuu vieraalta ja kolkolta ja sieluttomalta, vaikka siellä onkin mun pöytä, tuolit, sänky, sohva ja kirjahyllyjä, isot ikkunat ja kiva pieni parveke, jonne mahtuu nurkkaan istumaan ja katselemaan kadulla käveleviä ihmisiä.

Siellä tuoksuu muoviselta. Haluaisin, että se tuoksuisi samalta, kuin koti, josta jouduin lähtemään ja jossa asuu nykyään se nainen ja sen lapsi. T:llä on perhe, se laittaa kuvia pääsiäismunien maalaamisesta ja pulkkamäen laskemisesta ja mä painan veistä kaulavaltimolla, mutten uskalla painaa tarpeeksi kovaa. Teen niin, koska en osaa itkeä enkä tuntea mitään muuta, kuin syvää pettymystä itseäni kohtaan, väkivaltaisia tunteita ja itsetuhoa.

Yritän hengittää normaalisti, vaikka välillä unohdan hengittää ja meinaan pyörtyä monta kertaa päivässä. Tai sitten se johtuu siitä, etten ole syönyt kunnolla kuukauteen? Olen loputtoman koukussa bentsoihin, enkä jaksa itseäni.

Keväällä kaikki herää eloon, mutta minä lakastun.

Poliisi ostaa TV:ssä metrilakua: omenaa ja mansikkaa. Samoja, mitä mäkin ostan aina kesällä. Kesällä ostan myös rommirusinajäätelöä ja kirsikoita ja voisin istua ikuisuuden Suomenlinnan lautalla matkustamassa edestakaisin syöden niitä kirsikoita ja jäätelöä ja lakua. Me tehtiin T:n kanssa kerran niin, painettiin vaan aina uudestaan matkakorttia. Istuin T:n reisien päällä ja sen kädet oli mun vyötärön ympäri, sopivan tiukasti niin, ettei se ehkä tuntenut mun läskimakkaroita. Ainakaan se ei sanonut mitään, vaikka koko ajan pelkäsin sitä tai sitä, että se sanoo että sen jalat puutuu koska olen niin painava.

Pelkään aina sylissä istumista, olen aina pelännyt. Pelkään sitä että se joka kannattelee mua romahtaa, tai yrittää työntää kätensä mun reisien väliin ja huomaa, miten pehmeät löllyreidet mulla on ja ajattelee sitten että olen ihan helvetin vastenmielinen läski pehmeä inhottava. Inhoan sylissä istumista senkin takia, että ne "sä oot ihana, sun hiukset tuoksuu hyvältä ja sä tunnut hyvältä" -jutut tekee mut hullummaksi, kuin mitä jo olen, koska siis vittu mitä paskapuhetta. Ahdistaa jo pelkkä muisto viime lauantailta ja perjantailta, kun yritin olla rennosti edes kainalossa.En halua että kukaan tunnustelee mua, mun ihoa, ihonalaista rasvaa, huomaa että haisen pahalta, lähietäisyydeltä kun katsoo niin naama hilseilee ja on täynnä mustapäitä. Silmäpussit on ihan järkyttävät, silmät verestää, vaikken ole edes dokannut kuin viimeksi lauantaina.

Maksan laskuja, teen itselleni pizzaa, jota oksennan, yöt tuijotan kattoa ja yritän olla itkemättä, koska kuitenkin, kaikesta huolimatta, haluaisin vaan olla turvassa siellä käsien sisällä, vaikken pysty.

Kaikki on muuttunut. Elämäni tuntuu vieraalta, epävarmalta ja oudolta. Kaikki näyttää kummalliselta. Ainoastaan se, mitä tunnen sisuksissani, on sitä samaa ja vanhaa ja tuttua ja turvallista kaikessa turvattomuudessaan. Onneksi kahvi maistuu samalta. Ja menthol-savukkeetkin.

Työmatkan aikana tuijotan metron ikkunasta mustaa tunnelia, omaa oudoksi vääristynyttä heijastustani, Ruoholahti, Kamppi, Rautatieasema, Hakaniemi, Sörnäinen, Kalasatama...aika usein ajan vahingossa oikeasta pysäkistä ohi, kun suljen silmät, enkä kuule kuulutuksia, vain huminaa.

Asuntoni haisee kummalliselta ja se tuntuu keskeneräiseltä, vaikkei minulta puutu sieltä mitään.

Paitsi T.

Olen ilmeisesti tuhonnut jotain oleellista kädestäni, sillä pikkusormeni ei liiku. Täytynee mennä lääkäriin. Onneksi ilman pikkusormea pärjää jotenkuten. Luulen, että iskiessäni kättäni veitsellä jotain meni rikki. Pelottaa, että joudun leikkaukseen. Tai sitten se on niin paskana, että antavat olla. Ehkä huomenna uskallan varata ajan, kun se on niin nöyryyttävää mennä itkemään, että joo ei tää toimi tää sormi kun puukko meni siitä läpi no siis siksi koska mä tein niin. Ihan vitun noloo.

Viimeiset neljä päivää olen polttanut yhteensä 16g kukkaa. Neljä kertaa päivässä gramma. Viu viu. Keuhkoihin se kiemurtelee ja sieltä verenkierron kautta aivoihin. Onneksi olen välttynyt hirvittäviltä ruokamätöiltä. Olen taas laihtunut. Vaatekaapissani on vaatteita kokojen 36-44 välillä. Kohta pääsen taas käyttämään huorahtavia koon 36 mekkosia (ja naimaan D:tä).

Asiat pyörii. Minä valun.

Tuntuu, kuin jokin outo sumu olisi hälventynyt. Siis sellainen päänsisäinen sumu, ajatusten tukkoisuus, tunteiden laimeus tai niiden olemassaolemattomuus, välinpitämättömyys. Se sumu. Tää tuntuu hiton kivalta, pää kirkkaalta, ajatukset virkeiltä ja joskus jopa fiksuilta. T sanoo rakastavansa hymyäni. Olen pari kertaa hymyillyt itselleni peilistä. Näytän ihan kivalta silloin. Joskus siis, kun kasvot eivät tunnu vääntyneen yön mittaan. Tai kroppa paisuneen. Tai mieli vääristäneen ihan mitä vaan.

Sain palkankorotuksen! Lisäksi paljon kehuja uudelta esimieheltä. Olen kuulemma tarkka, joustava, ahkera ja taitava.

Näistä hyvistä tunteista haluan nauttia ja unohtaa ne pienet jutut, kuten satunnaiset itsemurha-ajatukset, viiltelyhimo, yhden puhelinsoiton päässä odottava puuteritaivas.

Vointi on kohentunut huimasti parissa viikossa. Vähän lisää Ketipinoria iltoihin, niin kummasti alkaa taas mieliala kohoamaan. Olen pirteämpi ja energisempi, vaikka aamupäviät menevät vielä hieman kohmeessa. Onneksi ketiapiiniin tottuu nopeasti.

Päätin jättää opinnot hetkeksi kokonaan, ja ilmoittauduin poissaolevaksi yliopistolle nyt kevääksi ja ensi syksyksi. Olen töissä ja elämä on tasaista - juuri sellaista, kuin pitääkin. Arkirytmistä. Uuden vuoden vietin Tukholmassa T:n kanssa, yövyttiin söpössä hotellissa ja yritettiin keskustella asioista huonoin tuloksin. Nitkutellaan yhdessä jollain käsittämättömällä voimalla.

Unohdin Teron, enkä ole nähnyt D:tä hetkeen - onneksi. Hän tuntuu kadonneen, kuin tuhka tuuleen ja hyvä niin.

Olen pysytellyt sivistyneessä viinin lipittämisessä. Alkoholin ja satunnaisten bentsojen lisäksi ei mitään muuta. USKOMATONTA. Ja mun pää tuntuu kestävän tätä ihan hyvin.

Tänä vuonna haluan olla onnellinen.