Ahdistaa, vatsaan sattuu. Hikoiluttaa, emättimessä sykkii, itkettää. Pameja. Panacodia. Kipuja. Särkyjä. Pilveä.

Sain sellaiset kehut kandityöstä, että olen ihan hysteerinen vieläkin. Menin ihan lukkoon, sydän hakkasi, hengitys salpaantui, lihaksista pakeni kaikki voima ja tuntui, että lyhistyn siihen paikkaan. Proffan sanat kaikui seinillä ja mun pääkallon sisällä, korvakäytävissä, mutten erottanut niitä toisistaan. Möäämmmihheaaölkgfghhhiiiuuuuuuuu. Nyökyttelin, yritin hymyillä, nieleskellä, vaikka suu oli kuiva kuin aavikko.

Seuraavana päivänä minulla oli kuumetta 39,9 astetta ja oli lähellä, etten soittanut itselleni ambulanssia. Kristian kävi välillä ja toi safkaa ynnä muuta, hieroi mun jalkoja ja toisti samoja asioita, joita D oli kertonut mulle jo aiemmin päivällä.

Kehuista huolimatta en uskalla aloittaa maisteriopintoja. Musta ei ole siihen, en pysty, en jaksa, en kestä, en osaa.