Koko syksy meni on-offilla sairaalassa ja kotona. Katkolla-sairaalassa-kotona. Saatanan kalliiksi tulee, sen voin sanoa.

Muutin takaisin pk-seudulle. Nyt olen ollut pari viikkoa taas siviilissä. Olen yrittänyt kuolla koko syksyn, mutten ole erinäisten ihmeellisten sattumusten vuoksi siinä onnistunut, kuten en muulloinkaan tämän saatanallisen 29-vuotisen taipaleeni aikana. Haluaisin kuolla ennen, kuin täytän 30, koska tämä ei tästä enää muutu miksikään. Olen hyväksynyt sen. Lääkärit ovat neuvottomia.

How fucking awesome is that. No, onneksi kukaan muukaan ei elättele toiveita mun suhteeni. D:lläkin on joku uusi huora.

Mulla on kolme vilttiä ympärilläni ja silti paleltaa. Keloidiarvet kutittaa aivan saatanasti ja niiden välissä olisi vielä helposti puhkottavaa ihosolukkoa.

Vieläkö joku lukee tätä paskan jauhamista? Mitä teille kuuluu?

Kesä on ollut susi. Ja paska. Ja paska susi. Ja susipaska. No ok, pari ihanaakin minuuttia on päässyt livahtamaan, tosin ainoastaan silloin, kun olen saanut puhdasta piriä tai MDMA:ta. Varsinkin jälkimmäiseen olen keskittynyt pyristellessäni irti buprehommista. Arpeutunut laskimo ei vaan anna enää periksi.

Kävin moikkaamassa tuttuja Köpiksessä, pyörin siellä viikon ja jäin tulliin kiinni, kun huumekoira sniffasi kukkaa mun röökipuruissa (se oli vahinko). Onneks ei sen vakavampaa. Tuttu hakkas taas parit tatskat reiden arpien päälle ja niitä kutittaa aivan vitusti.

Kohta vois palata tekemään kunnon syväsiivouksen landehimaan, jynssyttää nurkat ja kolot ja pinnat ja asettaa ämpäri sängyn viereen viekkarioksennusripuleita varten.

Tällästä tää on hei.

Ei helvetin kuustoista. En ole pitkään aikaan ollut näin vitun sekaisin näin montaa päivää putkeen. Nyt alla on vasta kuusi siideriä, joten kykenen kirjoittamaan, mutta laukussa sykkii piripussi ja sydän hakkaa eläimellisen perseseksin jäljiltä. Kädet tärisee, itkettää ja naurattaa samaan aikaan.

Mitä mä teen. Mikä vittu mun pointti on.

En uskalla käydä lääkärin määräämissä verikokeissa, koska mun maksa on niin paskana, että hävettää.

Alan taas aktiivisesti haaveilla kuolemasta. Se tuntuu olevan nyt lähempänä, kuin koskaan.

Pakkasin kamat ja tulin kesäksi Helsinkiin. Asun kaverin kämpässä, se lähtee 2,5 kuukaudeksi Eurooppaan matkustelemaan (opettajien lomat...) eli vain pari viikkoa asutaan saman katon alla elokuussa ja nyt alkuun tämä viikko. Kiva kämppä keskustassa, eikä vuokrakaan ole paha alivuokrasopparilla.

Oon nähnyt muutamaa opiskelukaveria ja yrittänyt keskittää energiani muuhun, kuin 1) perseiden vetämiseen, 2) huumeiden hankkimiseen, 3) D:n ajattelemiseen. Kävin moikkaamassa vanhempia ja pienimpiä sisaruksiani ekaa kertaa puoleen vuoteen. Kepeää keskustelua, ei vahingossakaan mitään rankkaa tai syväluotaavampaa. Miten menee, hyvin menee, entäs teillä, no mitäs tässä, Natte menee ysiluokalle jo, ohhoh, kylläpäs aika rientää, isä on korjannut papan venettä, mites onko mummon kämppä pystyssä heh-heh.

Tyhjä olo, makaan sohvalla ja jalka vispaa. Odotan, että kaveri nukahtaa ja menen sitten vessaan fiksailemaan iltajutut.

Pelottaa tuleva kesä, mutta olisin varmasti tullut hulluksi siellä paarmojen ja hyttysten keskellä. Tulen hulluksi kaikkialla. Olen hullu kaikkialla.

Tulipa tutustuttua vihdoinkin paikallisen sairaalan psykiatriseen puoleen. Ketipinoria menee taas hevosen annos, alkaa pahin psykoosi olla ohi. Kivaa, tuota kaveria ei olekaan näkynyt hetkeen. 2 viikkoa stimulantteja + minä = ei.

Tilasivat mun tiedot Helsingistä ja lääkärin naamalta en kyennyt havaitsemaan yhtäkään positiivista ilmettä. Miten pienistä nyansseista ymmärretyksi tulluksi tunteminen onkaan kiinni.

Itkettää. Kävin terveyskeskuksessa poistattamassa tikit vaikka olisin voinut poistaa ne itsekin, käsi on aivan vitun turvonnut ja tikkien rei'istä puski keltaista, kuvottavaa mätää ja kudosnesteitä. En tiedä millä ruostuneella sapelilla/lasinsirulla olen itseäni silponut. Sentti, niin olisin osunut luuhun. Tetanusrokotus on voimassa, joten nyt lähinnä odottelen tuleeko merkkejä verenmyrkytyksestä tai pahemmasta infektiosta.

D is back. 

Sort of.

Pantiin kuin rabies-tartunnan saaneet kaniinit pari päivää putkeen ja vedettiin kokkelia. Ihanaa. Niin vitun ihanaa, parasta, upeaa, mahtavaa. Se jää seuloissa kiinni, mut ihan sama. Tunsin pitkästä aikaa itseni taas kokonaiseksi silleen, että ei tee oikeestikaan mieli hypätä koskeen tai vetää yliannostusta.

Pitääkö tuntee ittensä kokonaiseksi vetämällä huumeita ja panemalla taparikollista?

Sit kun viikonloppu on ohi niin voin taas uppoutua punaviinioksennuksentäytteiseen arkeeni ja hevosten kavioiden putsaamiseen.

Ja odottaa seuraavaa kertaa. 

Oon niin vitun hirveä ihmisperse ettei mitään rajaa.

Memories, oh memories

Olin ehkä 4-vuotias, kun muistan äidin sanoneen mulle, että mun pitäisi juosta tosi lujaa siihen metsään, jota pelkäsin ja pelkään vieläkin, ja olla siellä ja piiloutua. Mut löydettiin mudassa kieriskelevänä, hyperventiloivana, oli lokakuu. Kuului jotain pelkoa aiheuttavia ääniä, äiti kuulosti siltä, että en uskaltanut liikkua.

Sain tänään postia tilattuani faktaa arkistojen uumenista.

Yhdeksän vuoden päästä makasin patjana Jonkun Sedän alla ja meinasin tukehtua oksennukseeni. Joku työnsi paskaiselta nikotiinilta maistuvat sormet suuhuni ja kaivoi oksennuksen ulos ja sanoi, että "on sulla pokkaa". Pokkaa. Pokkaa.

Pokkaa.

En muista lapsuudestani paljoakaan. Välillä tulee välähdyksiä, välähdyksiä iloisista jutuista.

Siitä lähtien, kun muistan mitään, olen halunnut tappaa itseni. 8-vuotiaana pidin nenästäni kiinni ja menin kylpyyn. Happi loppui ja refleksit toimivat. 13-vuotiaana sain valtavan verensiirron sen jälkeen, kun olin viiltänyt oman kurkkuni auki.

Täytän kohta 29 vuotta. Kummitukset vaanivat nurkissa. Terapian työkalut ovat kadonneet. Kolme litraa viiniä/päivä on sääntö, ei poikkeus. Onnekis tänne tulee se vitun Alkon kuljetus.

Ajattelin muuttaa Kroatiaan.

Menneisyys seuraa minussa, menin minne tahansa; kääriydyin sitten mummon viltteihin mökissä keskellä ei mitään, tai juoksin Balilla varjoani karkuun rantahiekalla aamuviideltä.

Mä en jumalauta vaan osaa elää itseni kanssa, näissä nahoissa, näiden muistojen kanssa. Sen tiedon kanssa, että tulen aina olemaan yksin.

Korjaan: mä en osaa elää itseni kanssa selvinpäin.

Here she goes, she goes around and goes again...

Vein siskon haudalle pienen enkelipatsaan ja siskon lempikukkia. Palelsi sormia, kengät oli litimärät, naama oli itkusta kirjava. Joku mummo pystähtyi mun kohdalle, laski kätensä mun olkapäälle ja otti osaa. Kertoi, että käy joka kuukausi "moikkaamassa" miestään, joka kuoli 15 vuotta sitten. Ajattelin, että haluan päästää irti aikaisemmin, kuin vuonna 2030.