On niin outo tämä meidän yhteiskuntamme. Olisi helpompaa kuolla jossain Virossa. Ketään ei vittu edes kiinnostaisi.

Ei nytkään kiinosta, paitsi noita lääkäreitä, jotka vaan oikeasti toivoisivat, että onnistuisin ees joskus jossain. Ees siinä, että ehtisin kuolla ennen, kuin lanssiheebot ehtii tulla paikalle lääkkeineen ja hiilineen ja letkuineen ja siteineen.

Elintapoja koskevia ohjeita tulen käyttämään sairaiden hyväksi kykyni ja harkintani mukaan: tulen torjumaan kaiken, mikä voi olla vahingoksi ja vääryydeksi. En tule antamaan kenellekään kuolettavaa myrkkyä, vaikka minulta sellaista pyydettäisiin, enkä neuvoa sellaisen valmistamiseen.

Kun kaikki sattuu, on väärin, vinossa, soikeaa, outoa; mikä estää? Antakaa sitä syanidia.

Vittu oikeesti.

Olen pitänyt blogia, jonka aiheena on epätoivoinen rimpuilu jo kohta 4 vuotta. Vai 5? En pysty muistamaan niin kauas menneisyyteen. Onneksi olen poistanut edellisen blogin, sillä sen kaiken hirveän kertaaminen olisi liikaa. Pelkkä asioiden muistelu aiheuttaa hirveää puistatusta ja sellaista häpeää, sellaista sietämätöntä, ettei sitä voi edes kestää mitenkään.

En tiedä, onko tämän blogin pitämisellä enää mitään mieltä. Johtaako se mihinkään, pitäisikö sen johtaa? Jaksanko enää jatkaa tätä valitusta ja paskanjauhamista. Onko tässä enää mitään mieltä? Miksi jatkaisin? Musta tuntuu, ettei mulla ole enää mitään sanottavaa, mitään kerrottavaa, mitään. Mussa ei oo mitään uutta enää. Oon vaan tätä samaa vanhaa jauhamista.

Voi olla, että poistan tämänkin blogin.

Elämäni on ihan kivaa aivokemiallisista pyörremyrskyistä huolimatta. Ehkä olen vaan itsekeskeinen kakara, joka juoksee nautinnon perässä. En tiedä.

Tuntuu että olisin maanpaossa. Olen paennut kotoani johonkin asuntoon, joka tuntuu vieraalta ja kolkolta ja sieluttomalta, vaikka siellä onkin mun pöytä, tuolit, sänky, sohva ja kirjahyllyjä, isot ikkunat ja kiva pieni parveke, jonne mahtuu nurkkaan istumaan ja katselemaan kadulla käveleviä ihmisiä.

Siellä tuoksuu muoviselta. Haluaisin, että se tuoksuisi samalta, kuin koti, josta jouduin lähtemään ja jossa asuu nykyään se nainen ja sen lapsi. T:llä on perhe, se laittaa kuvia pääsiäismunien maalaamisesta ja pulkkamäen laskemisesta ja mä painan veistä kaulavaltimolla, mutten uskalla painaa tarpeeksi kovaa. Teen niin, koska en osaa itkeä enkä tuntea mitään muuta, kuin syvää pettymystä itseäni kohtaan, väkivaltaisia tunteita ja itsetuhoa.

Yritän hengittää normaalisti, vaikka välillä unohdan hengittää ja meinaan pyörtyä monta kertaa päivässä. Tai sitten se johtuu siitä, etten ole syönyt kunnolla kuukauteen? Olen loputtoman koukussa bentsoihin, enkä jaksa itseäni.

Keväällä kaikki herää eloon, mutta minä lakastun.