Tuntuu että olisin maanpaossa. Olen paennut kotoani johonkin asuntoon, joka tuntuu vieraalta ja kolkolta ja sieluttomalta, vaikka siellä onkin mun pöytä, tuolit, sänky, sohva ja kirjahyllyjä, isot ikkunat ja kiva pieni parveke, jonne mahtuu nurkkaan istumaan ja katselemaan kadulla käveleviä ihmisiä.

Siellä tuoksuu muoviselta. Haluaisin, että se tuoksuisi samalta, kuin koti, josta jouduin lähtemään ja jossa asuu nykyään se nainen ja sen lapsi. T:llä on perhe, se laittaa kuvia pääsiäismunien maalaamisesta ja pulkkamäen laskemisesta ja mä painan veistä kaulavaltimolla, mutten uskalla painaa tarpeeksi kovaa. Teen niin, koska en osaa itkeä enkä tuntea mitään muuta, kuin syvää pettymystä itseäni kohtaan, väkivaltaisia tunteita ja itsetuhoa.

Yritän hengittää normaalisti, vaikka välillä unohdan hengittää ja meinaan pyörtyä monta kertaa päivässä. Tai sitten se johtuu siitä, etten ole syönyt kunnolla kuukauteen? Olen loputtoman koukussa bentsoihin, enkä jaksa itseäni.

Keväällä kaikki herää eloon, mutta minä lakastun.