Vaa'an näyttämät +13kg saavat minut oksentamaan verta. BMI 26,3. T ei huomaa (valehtelee) muka eroa, Tero välttelee puheenaihetta, D tokaisi kylmästi, että "ootpa lihonut".

Ilmeisesti kolmessa viikossa voi lihoa 13 kiloa ihan helposti. Sanomattakin lienee selvää, että itsetuhoinen fiilis nousi eksponentiaalisesti (ydinräjähdys). Olo on niin vastenmielinen, että tätä ei voi edes kuvailla kirjaimin.

"Hyppään viattomasti puntarille" -aamu muuttui "hyppään viattomasti 9. kerroksen parvekkeelta" -aamuksi. Kossuvissypaasto, piri pieni pyörii, minä siinä hyörin.

Kävin piripäissäni psykologilla, se varmaan huomasi, muttei ainakaan sanonut (uskaltanut?) mitään. Pölpötin jotain epäjohdonmukaista, nitkutin tuolia, hikoilin. Oksetti. Vitutti.

Tänään en halua Teroa enkä D:tä. Enkä nähdä T:n jähmeää naamaa. Värjään hiukset, lakkaan kynnet, meikkaan silmät piiloon ja - kiidän.

Kaikki tuntuu niin tyhjältä. Yritän täyttää sitä tyhjää viiltelemällä, polttamalla itseäni, juomalla litratolkulla viiniä, vetämällä kamaa, naimalla. Toisessa hetkessä en halua mitään noista. Välillä yritän täyttää sen kamalan tyhjyyden elämällä normaalia elämää. Yritän rakastaa, ihailla, nauttia - tuntea hyviä tunteita. Mutta kun

mikään

ei

riitä.

Mikään ei täytä sitä rotkoa. Kuilua. Sitä mustaa tyhjyyttä. Se on aina siinä, se kaipuu ja ikävä, jota ei osaa määritellä.

Oksettaa. Syön siis ruokaa.

Oksennan. Sit vedän hitit. Hihaan täl kertaa, ei vittuakaan kiinnosta. Verikokeita, tiedättehän.

Kuuntelen rakkaudentunnustuksia. Annan pillua. En tunne mitään.

Mitään.

Mitään.

Koskaan ei ole mitään.

Gold on the seiling.

Asumiskuviot ovat edelleen sekaisin, enkä tiedä, mitä tapahtuu. Olen joutunut yöpymään vanhempieni luona vierashuoneessa  (entinen oma huoneeni), mikä tuntuu niin pahalta, että olen joutunut tuplaamaan tarvittavien unilääkkeiden määrän saadakseni nukuttua levottomasti edes pari hikistä tuntia. Viime yönä katsoin kelloa klo 00:20, 1:45, 2:05, 3:45, 4:30 ja lopulta kuudelta nousin täysin ryytyneenä ylös. Tuntuu, kuin joku olisi mojauttanut minua pesäpallomailalla takaraivoon - mikään ei toimi, kaikki on tahmeaa ja kankeaa, lihaksia ja päätä särkee, kandityön palautteen lukeminen ei ole käynyt edes vielä mielessäkään.

Hyvää on se, että olen päässyt viettämään aikaa pikkusiskoni kanssa. Hän on niin kovin sulkeutunut ja vihainen nuori neiti, että ihan pelottaa. Pitkähihaiset paidat, runsas hajuvesien käyttö ja muu vastaava piilottelu tuntuu niin surullisen tutulta, etten tiedä, miten päin olisin. Piilotin omat pakolliset lääkkeeni mielestäni ihan ovelasti, jottei sisko pääsisi niihin käsiksi. Äidin silmät ovat, kuin kuolleen kalan möllöttävät, lasittuneet pallukat. Silmäpussit tuntuvat venyvän koko ajan alaspäin ja tummuvan pimenevien iltojen tahtiin. Äiti yrittää hymyillä, mutta hymy muistuttaa irvistystä. Isä pakenee tapansa mukaan Lappiin virveleidensä kanssa - äitiä, siskoa, minua, menneisyyttä.

Muut lapset yrittävät olla hiljaa, näkymättömiä.

Tämä koko perhe on niin sairas. Pahinta on tieto siitä, etten ollut ainoa uhri.

Huomenna pääsen Teron luo, mikä helpottaa jonkin verran. Kävelen ympäriinsä ulkona, metsissä, ja palaan kotiin vasta myöhään, etten joutuisi niihin päivällispöytäkeskusteluihin kuuntelemaan raskaita hengitysääniä, huokailua ja hiljaisuutta.

Ahdistus purkautuu tyypillisesti bulimian keinoin. On päiviä, jolloin en pysty juomaan edes vettä antamatta sitä ylen. Kaikki paine vatsalaukussa on sietämätöntä ja tuskallista. Olen itkuherkkä ja haluaisin avata ranteeni taas.

Viikonlopun olin mummon luona. Haravoin, hakkasin halkoja, saunoin, paistoin muurinpohjalettuja, kietouduin vilttiin ja annoin nuotion lämmön leimuta kasvoillani, vaahtokarkeista tahmaiset sormet. Uunituoreet karjalanpiirakat, itse kerätyistä mustikoista leivottu piirakka, porkkanasämpylät - kaikki valuivat ruokatorvestani ulos läheiseen liejuojaan.

Olen niin kiittämätön, huono, paska, vastenmielinen.

Mummolassa olin pienenä aina turvassa. Turvallinen tuoksu, kaikki on aina ja ikuisesti samanlaista ja pysyvää. Nytkin, vaikka aikaa on kulunut jo yli 20 vuotta siitä, kun minut järjestelmällisesti särettiin ja rikottiin. Silloinkin upposin untuvapeitteisiin, kukkalakanoihin ja vanhoihin satukirjoihin, joiden haperoiset lehdet johdattelevat Siili-Jussin ja Pullonhengen maailmoihin jonnekin, missä mitään sellaista ei toivottavasti ole (psykoanalyytikot hiljaa).

Bussissa matkalla kotiin keskustelin jonkun 44-vuotiaan miehen kanssa talouskriisistä, sosiaali- ja terveyspalveluiden uudistuksesta ja siitä, kuinka bussin vessassa ei voisi mitenkään harrastaa seksiä, joten sovimme treffit nyt tulevalle lauantaille.

T anelee jäämään, Tero tytyy siihen, mitä saa ja D vaatii.

Onko minulla muka velvollisuuksia muita, kuin itseäni kohtaan?

Haluan olla vapaa näistä kolhuista ja kuristuspannoista. Menneisyydestäni.

Eilen oli pimeää ja märkää ja tuulista ja energinen sää. Istuin kylmällä kivipenkillä, joka oli märkä, ja istuin ja tuijotin eteeni ja poltin tupakkaa, joka kastui. Sateessa kukaan ei huomaa, jos itkee, koska julkisilla paikoilla tunnepurskausten näyttäminen ei ole suotavaa. Nyt olen flunssassa, 38,43°C kuumetta. Päässä pyörii pöpöt ja Panacodit ja Tramalit ja keuhkoissa imelät savut.

Epävakaa oireilu on pahentunut tosi paljon lähiaikoina. Impulssikontrollia ei ole lainkaan ja jatkuva tyhjyyden tunne ajaa käyttämään päihteitä (yritän pysyä erossa opiaateista ja amfetamiinista - vaihdellen, mutta yleisesti huonolla menestyksellä) ja satuttamaan itseään muutoinkin. Ajaudun vääränlaisille jatkoille, juon viisi tequila-shottia putkeen, kun kerran tarjotaan, yrjöän (jes, no fingers this time!) vessanpöntön tukkoon, ja vedän kolme tequila-shottia sen jälkeen. Rakastan T:a ja Teroa niin paljon, etten ehkä voi olla kummankaan kanssa. Käyttäydyn, kuin 13-vuotias esimurrosikäinen pikkuhuora, vittuilen ja kiroilen ja vaihdan mielipidettäni minuutin välein. Heittelen tavaroita, kirun ja itken ja nauran.

Saisin varmaan HOASilta opiskelija-asunnon, mutten tiedä, pystynkö tällaisen luksuksen jälkeen elämään missään paskaluukussa. Solu-asunto ei tule kyseeseen. Pystyisin maksamaan vuokraa enintään 850€/kk, kai sillä summalla jo saisi jonkun ihan kivan kämpän?

Haluan irtaantua kaikesta, ravistella kaiken pois, olla yksin. Sitten minua ei enää hillitse mikään?