Haluaisin kuolla. Poistua tästä elämänkierrosta. Ei minusta ole mihinkään. En voi hyvin, enkä ole koskaan voinutkaan hyvin. Tai okei, neljävuotiaana tykkäsin asioista. Nykyään tykkään itsetuhosta.

En kuitenkaan uskalla tappaa itseäni. Se on jännää. Nitkutan tässä paskassa minuutista toiseen, aiheutan toisille jatkuvaa kärsimystä. Mikään ei helpota, kuin hetkeksi. Ei mikään. Kaikki ovat väsyneitä minun hoitamiseen ja huolehtimiseen. No, onhan tätä jo kestänytkin yli 10 vuotta. Muutan ympärillä olevat ihmiset jääksi tai puuksi tai joksikin sellaiseksi.

En muista, milloin olisin jutellut isäni kanssa edes puhelimessa. Sain häneltä eilen sähköpostiviestin, joka oli lähetetty sadalle kahdeksallekymmenelle muullekin ihmiselle. Viestissä luki punaisella kaunokirjainfontilla "Rauhallista joulua". Poistin viestin ja nielin itkun, joka pyrki ylöspäin. Äiti tiedustelee tekstarilla noin kerran viikossa, olenko elossa. Sisaruksilla on omat elämänsä ja kärsimyksensä.

Suunnittelen pahoja asioita. Kostoa.

Kuuntelen Michael Bubléta absurdissa ympäristössä. Rinnassa helisee, sellaisia kipinämäisiä nipistelyjä, maha ihan kuralla; kun on niin hyvää seuraa, että meinaa tukehtua omaan group-enthusiasmukseensa.

Seuraavan aamun karu herätys ei ole kivettynyt fossiiliksi ihanana, kepeänä ja rattoisana muistona eilisillasta, vaan se on kaivertanut oudot, ufoistisen graafiset muotonsa poskeeni, otsaani ja tisseihini, vierittänyt jonkun täysin oudon näköisen ihmisen viereeni, sillä on muna kovana ja se on hyvännäköinen vielä aamullakin, joten nussitaan ihan hirveällä raivolla...

...kampaan itku silmässä tukkaani sen säälittävällä kammalla, eikä mikään toimi tai tunnu hyvältä ja sen hammastahnakin on ihan kuivunutta ja paskaa. T haistaa heti, että oon ollut dokaamassa. Piriä se ei onneksi haista.

Harkitsen viimeviikkoisten (mikä on ajantaju? onko sitä? okei, paperissa on, että seitsemän vuorokautta, eli 27,50€ kertaa seitsemän, tai jotain kai?) tai kaikkien häpeällisten juttujen poistamista.

Ei sovellu katsokaas, jos on kreiviä, aatelia, kuningatarta tai muuta semmosta. Tiedätte kuitenkin.

Hektistä, hektistä, epärytmistä,

ulos-sisään, hengitä nainen, muista hengittää. Jos et ole nainen, niin hengitä silti.

And the first thing that flashed into my gulliver was that I'd like to have her right down there on the floor with the old in-out, real savage. 

Annan kaikille halukkaille, mutten anna kenenkään koskea minua niin, että se tuntuisi missään. Paitsi kipusignaaleina Durexin säestämänä litinänä. Kirpeänä litsarina tai nipistyksenä, poltteena, kun sormet puristavat perseihrat yhteen.

Tuuba tai pasuuna tai joku, välillä läskibasso rytmittää rytmihäiriöt, vetää pari lyöntiä sydämeni puolesta. Jos sydän osaisi puhua, se varmaan huokaisi syvään ja sanoisi "vitun ämmä". Maksani olisi menettänyt puhekykynsä jo kauan sitten.

Pikkujouluja varten ostamani pikkumusta on täynnä eritäytteisistä savukkeista aiheutuneita reikiä, haisee viinalta ja näyttää siltä, kuin olisin ottanut osaa sadan miehen bukkakeorgioihin. Todellisuus ei vastaa edellämainittua lukua.

Kela on jo panostanut, ja minä vaan lihon. Ja näytän kamalalta, vaaka meni rikki, takerrun koiriin, kuin viimeiseen oksaan rotkon reunalla. Jos kuolen, haluaisin, että koirani söisivät minut. Siten minusta olisi hyötyä edes jollekin, vaikka maksankin veroja 19% kuukaudessa.

Kaikki on katkonaista, enkä muista eilistä enkä huomista.
Tak tak tak tak.                                                                                                    Purkkaa hermoradoissa.

No time for the old in-out, love, I've just come to read the meter.

1,5 kuukautta kestänyt jatkuva sairastelu vetää yleiskunnon ihan matalaksi. Silti koskaan ei ole tarpeeksi kipeä, että voisi olla rehellisesti saikulla, eikä feikkisaikulla "köh köh sattuu ja ripuli lentää". Nokka on tukossa, pää on tukossa, keuhkot on tukossa, silmät ei liiku, ne kuivuu ja rahisee luomien alla, nenästä valuu verta (ohuiksi syöpyneet limakalvot aiheuttavat tämän jokatalvisen punaisen ongelman, siksi en käytä valkoisia talvitakkeja), sormenpäät sinertää, hyvä kun jaksaa kävellä metron raput ylös. Alaspäin mennessä huimaa niin, että oksennus meinaa lentää edessäolevan mummon turkismyssylle.

Ostan kilokaupalla appelsiineja, verigreippejä ja muita sellaisia kirpeitä juttuja, joissa on varmasti paljon vitamiineja ja muita hyviä juttuja. Puristan niistä mehuja, joita juon.

Paino on pudonnut 7kg about kahdessa viikossa. Tämä ei voi olla enää normaalia. Lääkäri sanoo, että lopetaseoksentaminen, aineenvaihdunta lässynlää on hidastunut lässynlää ja toisaalta sen myös nopea lässynlää ja sekaisin entäs sitten nuo e-pillerit lässynlää juotko vettä jne.

Niinpä vedän maksimit Panacodia, lisäksi Sirkkoja ja helvetisti teetä. Tuijotan Ozia valkoisena peiton alla sohvaan uponneena, litkin sitä teetä enkä tajua mitään, välillä nukahdan ja havahdun ja kelaan taaksepäin, pahoittelen T:lle, etten ole kokkailu tai seksituulella, kun sattuu ja särkee.

Ehkä jään sittenkin tänne. T osaa kuunnella ja jutella ja vastaanottaa ja antaa anteeksi. Meillä on nyt rauhallista ja voidaan nojata toisiimme sohvalla ihan normaalisti.

Minähän tässä se tuuliviiri olen.

Olo soljuu. Näin ainakin sanoin lääkärille, joka mittaili mua, yritti väistellä, kun katsoin suoraan silmiin. Sillä on sellaiset harmaat silmät harmaasankaisten silmälasien takana, ja ne lasit pienentää sen silmiä, eikä ne silmät oikein ole minkäänlaiset. Ne ei kerro mitään, ne ei värähdä, ne ei hymyile, ne vaan on ja möllöttää kuopissaan. Mun lääkärillä ei ole sielua. Sen äänikin on sellainen tasainen ja sillä on pälvikaljukin ja kaikkea. Stondaakohan sillä edes. Se on niin mitäänsanomaton, etten ymmärrä miten tuollainen nysvä edes voi olla asiakastyössä.

No, kai sekin urpo sitten jotain tietää, koska lääkkeet on alkaneet oikeasti vaikuttaa. On jotenkin paljon useammin sellainen "olen olemassa/nyt on tiistai/tällainen tämä maailma nyt sitten on" -olo, eikä sellainen kaoottinen sekasortofiilis. Kaoottisia sekasortofiiliksiä toki on, ja tulee varmasti aina olemaan ja se nyt on semmoinen asia, joka täytyy vain hyväksyä, mutta siis niitä on vähemmän. Sanoisin, että kolmena päivänä viikossa. Se on ihan helvetin hyvä parannus entiseen 24/7 melkeinmutteiihan-psykoosiin.

Nyt vähän vituttaa, että tuli tehtyä kandityö sellaisessa mielentilassa, mutta ihan hyvä siitä tuli silti. Ja valmis ennen kaikkea. Nyt voin taas hetken aikaa olla vaan ja latautua (olla töissä ja tienata rahaa) ja sitten taas puurtamaan.

Juttelin eilen yhden skitsofreenikon kanssa. Sillä on ihan järjettömät antispsykoottiset lääkkeet päällä, puhe mongelsi ja silmät seisoi päässä. Toimiminen vaikutti jotenkin kokonaisvaltaisen vaikealta ja puuroiselta, ajatuksenjuoksu hitaalta. Tulin surulliseksi. Sitten tajusin, että tunsin myötätuntoa. Sitten itkin, koska tajusin, että olen vieläkin, kaiken tämän jälkeen kykeneväinen tuntemaan tunteita.

Tänään aion vielä: pestä lakanoita, silittää mekkoja, tehdä ruokaa, lenkittää koiria ja hieman myös rietastella. Peilistä hymyilen itselleni. Se tuntuu kivalta.

Tuijotan duunin vessan peiliin könyttyäni ylös vessanpöntöltä. Lounasyrjöllä, tiedättehän. Kun syö olosuhteiden pakosta kaksi siivua ruisleipää ja meinaa pyörtyä, kun ajattelee sitä paskaviljaa ja niitä paskahiilareita. Ja sosiaalisen painostuksen alaisena jälkiruuaksi marjapiirakkaa vaniljakastikkeella. Sitä sokeria, hiilaria, rasvaa, paskaa, ällömakeaa scheissea, omaa painoindeksiä. Vähemmästäkin tulee oksennus, ei tarvinnut, kuin vähän auttaa ja humpsvaan, siellä se kökälelieju velloi vessanpöntön pohjalla punasiniviolettirusehtavana klimppinä. Tuo tuli minusta juuri ulos!!!!, on ensimmäinen, riemastuttava ajatus. Varmaan 400kcal? Enemmänkin?

Olen kadottanut todellisuudentajuni. Siis kaloritajun. Lopetin joskus kalorien laskemisen, sit lihoin tietysti 15kg ja tässäsitänytollaan, ei muista edes kaloreita jostain ruisleivästä. Voiko säälittävämpää/typerämpää olla. Ja sitten valitetaan siitä, että ollaan ihan virallisesti ylipainon puolella. Kun ei edes niitä kaloreita lasketa. Mietitään vaan, että onkohan syöty liikaa tänään (aina on syöty liikaa, kaikki ruoka on liikaa) ja sitten ylen annetaan. Arvioidaan niitä kaloreita siitä oksennuksesta. Ennen muistin, kuinka monta kaloria on viinirypäleessä, kuivatussa taatelissa, minttukrokanttisuklaapalassa, keskikokoisessa porkkanassa, jne. Nyt kaikki on yhtä epäselvyyttä. Ei mitään tietoa.

Syön varmaan ihan liikaa, mutten jaksa alkaa sitä kalorihommaa. Minua kiinnostaa kalorit vain oksentamisen jälkeen, ei ennen sitä.

Kuinka nopeasti ruoka/kalorit imeytyy elimistöön? En ole jaksanut ottaa itse selvää.

Näiden asioiden pohtimisen ohella menee ihan hyvin. Olen jopa ollut selvinpäin aika pitkään taas. Pitkään, siis mun mittakaavassa. Tää on vaan perseestä, koska kun olen selvinpäin, oksennan sitten niin, että verisuonet poksahtelee.

Oon vähän väsynyt.

Mielestäni kamalia asioita on tällä hetkellä erityisesti

1. Kynsisieniongelmasta kärsivän havaitseminen uimahallissa

2. Vaahtokarkit

3. Kun miehen penis näkyy housujen läpi

4. Miksei Britanniassa ole hammaslääkäreitä?

5. Marraskuu

6. Tungoksessa toisten tuuppiminen

7. Typerien häämekkojen arvostelu naimisiin menevän kaverin kanssa, kun itse on kohta eroamassa

Ei mulla muuta.

Vaa'an näyttämät +13kg saavat minut oksentamaan verta. BMI 26,3. T ei huomaa (valehtelee) muka eroa, Tero välttelee puheenaihetta, D tokaisi kylmästi, että "ootpa lihonut".

Ilmeisesti kolmessa viikossa voi lihoa 13 kiloa ihan helposti. Sanomattakin lienee selvää, että itsetuhoinen fiilis nousi eksponentiaalisesti (ydinräjähdys). Olo on niin vastenmielinen, että tätä ei voi edes kuvailla kirjaimin.

"Hyppään viattomasti puntarille" -aamu muuttui "hyppään viattomasti 9. kerroksen parvekkeelta" -aamuksi. Kossuvissypaasto, piri pieni pyörii, minä siinä hyörin.

Kävin piripäissäni psykologilla, se varmaan huomasi, muttei ainakaan sanonut (uskaltanut?) mitään. Pölpötin jotain epäjohdonmukaista, nitkutin tuolia, hikoilin. Oksetti. Vitutti.

Tänään en halua Teroa enkä D:tä. Enkä nähdä T:n jähmeää naamaa. Värjään hiukset, lakkaan kynnet, meikkaan silmät piiloon ja - kiidän.

Kaikki tuntuu niin tyhjältä. Yritän täyttää sitä tyhjää viiltelemällä, polttamalla itseäni, juomalla litratolkulla viiniä, vetämällä kamaa, naimalla. Toisessa hetkessä en halua mitään noista. Välillä yritän täyttää sen kamalan tyhjyyden elämällä normaalia elämää. Yritän rakastaa, ihailla, nauttia - tuntea hyviä tunteita. Mutta kun

mikään

ei

riitä.

Mikään ei täytä sitä rotkoa. Kuilua. Sitä mustaa tyhjyyttä. Se on aina siinä, se kaipuu ja ikävä, jota ei osaa määritellä.

Oksettaa. Syön siis ruokaa.

Oksennan. Sit vedän hitit. Hihaan täl kertaa, ei vittuakaan kiinnosta. Verikokeita, tiedättehän.

Kuuntelen rakkaudentunnustuksia. Annan pillua. En tunne mitään.

Mitään.

Mitään.

Koskaan ei ole mitään.

Gold on the seiling.

Asumiskuviot ovat edelleen sekaisin, enkä tiedä, mitä tapahtuu. Olen joutunut yöpymään vanhempieni luona vierashuoneessa  (entinen oma huoneeni), mikä tuntuu niin pahalta, että olen joutunut tuplaamaan tarvittavien unilääkkeiden määrän saadakseni nukuttua levottomasti edes pari hikistä tuntia. Viime yönä katsoin kelloa klo 00:20, 1:45, 2:05, 3:45, 4:30 ja lopulta kuudelta nousin täysin ryytyneenä ylös. Tuntuu, kuin joku olisi mojauttanut minua pesäpallomailalla takaraivoon - mikään ei toimi, kaikki on tahmeaa ja kankeaa, lihaksia ja päätä särkee, kandityön palautteen lukeminen ei ole käynyt edes vielä mielessäkään.

Hyvää on se, että olen päässyt viettämään aikaa pikkusiskoni kanssa. Hän on niin kovin sulkeutunut ja vihainen nuori neiti, että ihan pelottaa. Pitkähihaiset paidat, runsas hajuvesien käyttö ja muu vastaava piilottelu tuntuu niin surullisen tutulta, etten tiedä, miten päin olisin. Piilotin omat pakolliset lääkkeeni mielestäni ihan ovelasti, jottei sisko pääsisi niihin käsiksi. Äidin silmät ovat, kuin kuolleen kalan möllöttävät, lasittuneet pallukat. Silmäpussit tuntuvat venyvän koko ajan alaspäin ja tummuvan pimenevien iltojen tahtiin. Äiti yrittää hymyillä, mutta hymy muistuttaa irvistystä. Isä pakenee tapansa mukaan Lappiin virveleidensä kanssa - äitiä, siskoa, minua, menneisyyttä.

Muut lapset yrittävät olla hiljaa, näkymättömiä.

Tämä koko perhe on niin sairas. Pahinta on tieto siitä, etten ollut ainoa uhri.

Huomenna pääsen Teron luo, mikä helpottaa jonkin verran. Kävelen ympäriinsä ulkona, metsissä, ja palaan kotiin vasta myöhään, etten joutuisi niihin päivällispöytäkeskusteluihin kuuntelemaan raskaita hengitysääniä, huokailua ja hiljaisuutta.

Ahdistus purkautuu tyypillisesti bulimian keinoin. On päiviä, jolloin en pysty juomaan edes vettä antamatta sitä ylen. Kaikki paine vatsalaukussa on sietämätöntä ja tuskallista. Olen itkuherkkä ja haluaisin avata ranteeni taas.

Viikonlopun olin mummon luona. Haravoin, hakkasin halkoja, saunoin, paistoin muurinpohjalettuja, kietouduin vilttiin ja annoin nuotion lämmön leimuta kasvoillani, vaahtokarkeista tahmaiset sormet. Uunituoreet karjalanpiirakat, itse kerätyistä mustikoista leivottu piirakka, porkkanasämpylät - kaikki valuivat ruokatorvestani ulos läheiseen liejuojaan.

Olen niin kiittämätön, huono, paska, vastenmielinen.

Mummolassa olin pienenä aina turvassa. Turvallinen tuoksu, kaikki on aina ja ikuisesti samanlaista ja pysyvää. Nytkin, vaikka aikaa on kulunut jo yli 20 vuotta siitä, kun minut järjestelmällisesti särettiin ja rikottiin. Silloinkin upposin untuvapeitteisiin, kukkalakanoihin ja vanhoihin satukirjoihin, joiden haperoiset lehdet johdattelevat Siili-Jussin ja Pullonhengen maailmoihin jonnekin, missä mitään sellaista ei toivottavasti ole (psykoanalyytikot hiljaa).

Bussissa matkalla kotiin keskustelin jonkun 44-vuotiaan miehen kanssa talouskriisistä, sosiaali- ja terveyspalveluiden uudistuksesta ja siitä, kuinka bussin vessassa ei voisi mitenkään harrastaa seksiä, joten sovimme treffit nyt tulevalle lauantaille.

T anelee jäämään, Tero tytyy siihen, mitä saa ja D vaatii.

Onko minulla muka velvollisuuksia muita, kuin itseäni kohtaan?

Haluan olla vapaa näistä kolhuista ja kuristuspannoista. Menneisyydestäni.

Eilen oli pimeää ja märkää ja tuulista ja energinen sää. Istuin kylmällä kivipenkillä, joka oli märkä, ja istuin ja tuijotin eteeni ja poltin tupakkaa, joka kastui. Sateessa kukaan ei huomaa, jos itkee, koska julkisilla paikoilla tunnepurskausten näyttäminen ei ole suotavaa. Nyt olen flunssassa, 38,43°C kuumetta. Päässä pyörii pöpöt ja Panacodit ja Tramalit ja keuhkoissa imelät savut.

Epävakaa oireilu on pahentunut tosi paljon lähiaikoina. Impulssikontrollia ei ole lainkaan ja jatkuva tyhjyyden tunne ajaa käyttämään päihteitä (yritän pysyä erossa opiaateista ja amfetamiinista - vaihdellen, mutta yleisesti huonolla menestyksellä) ja satuttamaan itseään muutoinkin. Ajaudun vääränlaisille jatkoille, juon viisi tequila-shottia putkeen, kun kerran tarjotaan, yrjöän (jes, no fingers this time!) vessanpöntön tukkoon, ja vedän kolme tequila-shottia sen jälkeen. Rakastan T:a ja Teroa niin paljon, etten ehkä voi olla kummankaan kanssa. Käyttäydyn, kuin 13-vuotias esimurrosikäinen pikkuhuora, vittuilen ja kiroilen ja vaihdan mielipidettäni minuutin välein. Heittelen tavaroita, kirun ja itken ja nauran.

Saisin varmaan HOASilta opiskelija-asunnon, mutten tiedä, pystynkö tällaisen luksuksen jälkeen elämään missään paskaluukussa. Solu-asunto ei tule kyseeseen. Pystyisin maksamaan vuokraa enintään 850€/kk, kai sillä summalla jo saisi jonkun ihan kivan kämpän?

Haluan irtaantua kaikesta, ravistella kaiken pois, olla yksin. Sitten minua ei enää hillitse mikään?

Viini lämmittää. Se on lämmittänyt aina. Kello on kohta puoli yksi, kuolen odotuksesta ja siitä odotuksen jännityksestä, olen vaihtanut alushousut jo kolme kertaa.

Joku Mister Ammattihenkilö sanoi joskus, että olen yliseksuaalinen.

Toinen moinen virkkoi, että olen seksiriippuvainen.

Yksi näistä mainitsi, että haluan tulla satutetuksi uudestaan ja uudestaan ---

D sanoo, että olen notkeakireäihanamärkätuoksunhyvältäjavoivittumitkätissit.

Mä sanon, että ehkä vuorokauden aikana kaksi ajatusta uhraan muulle, kuin brutaalille, alkuasukasmaiselle naimiselle. Ajattelen vain nussimista, sukupuolielimiä, spermaa, tissejä, miesten ähinää, munan imemistä, kaikkialle, antakaa sitä mulle

tehkää musta turta,

antakaa mulle sellaisia asioita, jotka vie pois ne pahat asiat. Tehkää jotain, mikä sattuu fyysisesti. Satuttakaa, lyökää;

haluan nähdä mustelmia ja kohoumia, jotta voin tuntea oloni sairaksi.

Tasapaino, arkirytmi, tasauslääkitys, puutuneet paikat. Ei, Rouva Harmaa Lääkäri, se ei toimi mulle.

Mä haluan tuntea ja elää ja olla. Vaikka mut nussittaisiin rikki (taas ja taas ja taas, uudestaan ja uudestaan), niin mä kestän sen paremmin, kuin teidän omaa työtänne helpottavat lääkkeet, joista pulitan miltei sata euroa kuukaudessa.

Tosin, sata euroa hoituu, kun vaan jaksaisi taas imeä vanhan miehen kyrpää.

Olen tukossa kaikista tunteistafiiliksistäoloista, jotka hyrräävät varpaista hiuskarvatuppohin kihelmöiden enkä minä pysty enää hillitsemään näitä hallitsemattomia reaktioita.

Nauran, itken, raivoan, sitten ---

ei olekaan enää mitään, vain tyhjä seinä, jonka läpi näen ja katselen vain omia häilyviä muistojani, haistelen sitä partavettä tai jotain kitkerää liejua, näen ja tunnen kaikenlaisia käsiä ja huulia ja kieliä ja kuolaa ja tuntuu, kuin nielussa valuisi spermaa.

Niska on niin kipeä ja juntassa, että hädintuskin kykenen kääntämään päätäni ulisematta kivusta. Hirveät satsit lihasrelaksantteja, puhe mokeltaa ja silmät katsovat kaikkiin ilmansuuntiin samaan aikaan. Verenpaine on alhaalla, iho jatkuvasti kananlihalla ja niin tuntoherkkä, että meinaan purskahtaa itkuun ensin Teron ihosta ja myöhemmin T:n suudelmista kaulalla

"mä rakastan sua, K"

Paistan vimmalla murotaikinaa uunissa ja syön sen puoliraakana, juon paniikissa puoli litraa maitoa, tungen neljä leipää leivänpaahtimeen, kaadan niiden päälle vadelmahilloa, sitten toiset neljä ja vielä toiset neljä, harkitsen jopa koiranruuan syömistä.

Oksennusta tulee ja tulee ja tursuaa sieraimista, silmät vuotavat niin ,etten tiedä edes itkenkö vai onko tämä vain yrjöämisestä johtuvaa nestettä.

Painelen tölkinavaajan piikkiä reiteeni, kuvittelen olevani tomaattimurskapurkki. Syviä haavoja, verta joka puolella, mutta ihan sama,

minun täytyy luovuttaa.

Rakastumisessa on pahinta menettämisen pelko.

Rakastuminen tuntuu siksi samanaikaisesti niin saatanan ihanalta ja kamalalta. Se sama tunne sekoittuu keskenään: tuntuu yhtaikaa ihan vitun sairaan vitun kauhealta ja aivan järjettömän ihanalta. Miten semmoisen ristiriidan kanssa voi edes normaali ihminen elää? Miten?

Että entä jos. Aina on entä jos. Eikä sille voi mitään, kun pelkää taas niitä hylkäämisiä kuollakseen.

Sitten kun Neitiä pelottaa, Neiti tekee sitä mitä osaa: nussii, vetää koksua ja valuu kiimaa, epätietoa, kaipuuta sellaisesta läheisyydestä, jota ei ole kuitenkaan.

Kun on hylätty, niin haluaa itse hylätä. Siitä tulee nautinnollisen sadistinen olo, kun ensin rakastuu, toinen rakastuu myös, sitten voit itse tuhota kaiken ja aiheuttaa toiselle mielipahaa. Se tuntuu vitun hyvältä. Siitäs sait vitun kusipaska, kun kerrankin kajosit. Siltä se tuntuu. Se on puhdasta kostoa.

Menit tunkeutumaan muhun, mukamas tunsit mut, muttet silti ikinä kysynyt, miksi vuodan verta, miksi oikeasti olen sairaalassa (EKG error, haistakaa vittu, yrjöämisestä se on), miksi itken "jotain", miksi en suostu nussimaan ihmistä, jota "rakastan". Miksi en kykene läheisyyteen, miksi

en tunne mitään.

Lääkärini (psyk.puolella) on sitä mieltä, että tämä Tero-juttu ei ole hyvä asia "toipumiseni" kannalta. Mutta enhän minä ole toipumassa, vaan minua pidetään hengissä.

Niin ne ovat sanoneet ihan suoraan, ei siinä ollut varaa epäillä. Supportiivista hoitoa.

Tuplattiin taas tasaavia. Ne haluaa, etten tunne mitään - hyvää tai huonoa. Niin minä ilmeisesti sitten pysyn hengissä ja pois sairaalasta. Kun olen ilmeetön kävelevä ihmisruumis. Mielummin olisin kuollut.

"Potilas vahvasti sairaudentunnoton ja lääkekielteinen."

Kyllä mä tiedän olevani sairas ja tarvitsen apua, mutta en halua menettää sitä olemattoman pientä prosenttia hyvästä, jota joskus saatan tuntea. Haluaisin lääkkeitä, jotka nostaisivat hieman mielialaa, poistaisivat ahdistuksen, masennuksen ja ne oikeat maniat, jotka pommittavat minut raunioiksi, mutten lääkkeitä, jotka poistavat ihan kaiken jättäen jäljelle mitättömyyden, tyhjyyden. Se on täydellinen olotila ehkä heidän näkökulmastaan.

"Potilaalla maniapainotteisia euforisia tuntemuksia."

 Olen yrittänyt hokea, että tämä ei ole maniaa. Tämä on aivan uskomattoman ihmisen kohtaamisesta ja syvän yhteyden luomisesta aiheutuvaa mielihyvää, sellaista tervettä. Sellaista, ettei tee mieli oksentaa tai vetää kamaa, nussia kaikkea mikä liikkuu tai viillellä. Mutta se pitää joka tapauksessa viilata pois.

En voi käsittää tätä. Olen itkenyt koko päivän lähes taukoamatta. En ymmärrä, miten lääkärini voi olla noin julma ja sydämetön. Olisin luullut, että hän olisi iloinen tästä hyvästä asiasta, mutta ei.

Tai sitten olen itse vain näköalaton sairas luuseri.

Vatsaa vääntää ja kaikki elimet tuntuvat vaihtaneen paikkaa kropassani. En saa tarpeeksi happea, en saa tarpeekseni mistään, koko ajan on hirveä kaipuu ja himo ja... Sydän hakkaa miten sattuu, siis ihan oikeasti mulla on jumalauta rytmihäiriöitä, joiden takia kävin lääkärissäkin.

Lääkäri: "Mistä lähtien sydämentykytyksiä on ollut?"
Minä: "No... sunnuntaista lähtien."
Lääkäri: "Tulevatko tykytykset selkeästi esimerkiksi rasituksen jälkeen vai niin sanotusti ilman näkyvää syytä?"
Minä: "No... mä oon rakastunut."

Lääkäriä nauratti, hyväntahtoisesti siis. Sanoi, ettei ole syytä huoleen, EKG näytti perusongelmia lukuunottamatta hyvältä.  Terveyskeskuslääkäriksi todella huippu tyyppi, luki pikaisesti osan sairauskertomuksistani ja käski nauttia nyt, kun on syytä ja hyviä asioita. Lähdin onnesta itkeskellen pois vastaanotolta, eikä edes kaupungin harmaansävyinen fiilis saanut omaa olotilaani latistettua.

T on lähdössä taas pitkäksi aikaa työmatkalle. Se huomaa, että olen normaalia hyväntuulisempi ja pirteämpi, varmaankin aavistaa. Me erotaan. Tämä tuntuu liian hyvältä haaskattavaksi raunioituneen parisuhteen pelastusyrityksen takia. Tunnetusti olen myös tavattoman impulsiivinen, enkä käytä järkeäni. Mutta tää tuntuu hyvältä nyt, kaipaan hyvänolontunnetta niin kipeästi, etten uskalla päästää irti Terosta.

Tämä on erilaista.

Olen niin rakastunut, että korvissa hulisee ja sydän on pakahtumaisillaan.

Ei, tällaista ei ole ollut ikinä, ei ikinä eikä kenenkään kanssa. Pelkään, että saan sydäninfarktin, kun endorfiinit jyllää niin voimakkaina. Ihan käsittämätön olo. Tuntuu, että leijun. Edes heroiini ei tunnu näin hyvältä.

(En tiennyt, että kykenen vielä tuntemaan näin hyviä tunteita näin voimakkaina.)

Julkisilla paikoilla kulkeminen tekee kipeää. Minusta tuntuu, että kaikki tuijottavat, paheksuvat, tietävät minusta kaiken ja nauravat minulle. Ne näkevät, miten ruma olen, miten paljon valehtelen, miten sairas, likainen ja vääränalinen olen kaikin puolin. Siksi ne nauravat minulle ilkeästi, kaikki eivät edes selän takana. Minua itkettää, huomaan palaavani yhä useammin takaisin kotiin unohtaen päivän velvollisuudet, itken ja vedän unilääkkeet puolilta päivin niin, ettei tarvitse olla tajuissaan lainkaan.

On niin itsarifiilis, ettei tällaista ole ollut pitkään aikaan. Kaikki on merkityksetöntä. Olen niin ahdistunut, etten kykene toimimaan tai ajattelemaan. Ainoastaan kirjoittaminen onnistuu jotenkuten. T kysyi aamulla, kun palasin kotiin, miten voin. Rupesin itkemään, painuin häpeissäni peiton alle. T tuli viereen ja halasi, jäi siihen kunnes nukahdin.

Oksettaa. Haluaisin kuolla, itseni satuttamisen himo käy sietämättömäksi hetki hetkeltä. Täällä olisi niin paljon kaikkea, millä saisin riistettyä henkeni helposti. Haluaisin ehkä mieluiten aseen, sillä ranteiden viiltely tai lääkkeiden yliannostelu ei ole toiminut aikaisemminkaan. Antaisikohan D minulle sellaisen? Lainaan siis, ihan hetkeksi vain, eihän siihen kauaa menisi? Alle sekunti? Ohimolle, pum. Sitten kaikki tämä tuska olisi ohi.

Tällaisten tilanteiden varalle minulla on puhelinnumero tallennettuna kännykkääni. En vain tiedä, mitä sanoisin. "Haluan kuolla", so what? En jaksa enää. Minusta tuntuu, että olen jo luovuttanut, ja taas toistan samaa kaavaa. Kaipaan niin paljon sellaista tukea ja ymmärrystä, etten usko sitä mistään saavani. Enkä tule kestämään tulevaisuutta yksin kaiken tämän taakan kanssa.

Tällä viikolla olen elänyt mielestäni varsin normaalia elämää!

Olen herännyt joka aamu klo 5:45, vienyt koirat pitkälle lenkille, syönyt aamiaiseksi rahkaa ja marjoja, lähtenyt koululle/töihin, syönyt opiskelijaravintolan paskaruokia (ja oksentanut invavessassa...joka päivä), keskustellut tupakkapaikalla tuntemattomienkin kanssa, ahdistunut fukseista, juonut litratolkulla Pepsi Maxia, istunut kahvilassa erään Teron kanssa, istunut puistossa Teron kanssa, suudellut Teron kanssa julkisilla paikoilla, istunut alasti Teron sängynlaidalla tukka takussa, kietonut raajani Teron ympärille, pukeutunut hänen vaateisiinsa ja

tän täytyy loppua.

Sanoin sille, että muhun ei saa ihastua, että asun vielä avokkini kanssa, enkä tiedä olemmeko yhdessä vai emme.

"Ei se mua haittaa, kunhan saan edes pienen osan susta silloin tällöin."

Perkele, helvetti, saatana.

D kuumottaa viesteillä, se haluaa haluaa haluaa ja tarvitsee tarvitsee tarvitsee. Alan olla lopen kyllästynyt sätkynukkena olemiseen. En tiedä mitä tehdä, sillä D on jättänyt minuun muotoisensa jäljen, enkä tiedä, saanko sitä hiottua pois mitenkään, eikä kukaan muukaan sovi siihen tilalle.

Olen yksinäinen. Ystävä palaa vasta jouluna ulkomailta, missä on asunut nyt reilun vuoden. Aluksi meinasin seota ikävästä, mutta nyt olen onnistunut pääsemään mitäänsanomattomaan ihanvitunsama-tilaan. Minua ei oikeastaan kiinnosta. Ei myöskään opiskelukaverit; niillä on omat elämänsä, murheensa, käsittämättömiä pieniä typeriä murheita, joista en jaksa kiinnostua. En tiedä, mistä voisin löytää ystäviä, sellaisia kuin minä, tai edes sellaisia, jotka ymmärtäisivät minua. Ryhmien ihmiset eivät tule kuuloonkaan, sillä pelkään heidän sairauksien tuhoavan myös minut, imevän mukaansa ikuiseen laihdutus/detox/ulostuslääke/oksennuskierteeseen, päihtyneisiin arkipäiviin, impulsiiviseen sekoiluun "hullujen kesken".

Minulla ei ole paikkaa.

Olen purkanut turhautumiseni elämän kaoottisuudesta ja tyhjyydestä uppoutumalla tulevan lukuvuoden kurssivalintoihin. Huomaan valinneeni paljon kursseja, joita opettaa sellainen proffa, joka on niin himonussittava, että meinaan pyörtyä. Suostuisikohan se panemaan mua ilman, että sen tarvitsisi korruptoituneena nostaa tulevia tenttiarvosanojani? Voisin niinsanotusti antaa ilmaiseksi. Kuolasin sitä oikeastaan koko viime vuoden salaa takarivissä ja jo ensimmäisen kymmenen minuutin aikana sain itseni yleensä sellaisen kiihkon valtaan, että hyvä, kun sain pidettyä itseni kurissa, kasassa ja järjestyksessä. En tiedä kuvittelenko, mutta tämä kyseinen professööör tuntuu pälyilleen suunnilleni, mikä toki voi olla myös oman vilkkaan mielikuvitukseni virhetuotantoa. Toivon, ettei olisi. Sitäpaitsi sormus vasemmassa nimettömässä ei ole ennenkään toimittanut edes hidasteen roolia. Huomenna olisi taas kyseisen herran luento, kiemurtelen jo valmiiksi.

Ollaan T:n kanssa niin sanotusti katkolla. Tai jollain väliajalla. Se muutti työhuoneeseen ja sain omaan käyttööni valtavan parisängyn, jossa yksin nukkuminen on helvetti maan päällä. Eletään muuten normaalisti, mutta fyysistä kontaktia ei juurikaan ole (paitsi eilen nussittiin kyllä suihkussa, lasketaanko se?). Liu'un uhkaavasti kohti D:tä ja vanhat muutkin tuttavat ovat nostelleet päitään puskista. Kotona on pidettävä puhelinta äänettömällä.

Vointi on käsittämättömän huono. Käyn viikottain jutustelemassa, mutten saa enää mistään mitään irti. Kaikenmaailman hoidot ja terapiat tuntuvat imeneen minut kuiviin, enkä jaksa enää pohtia syy-seuraussuhteita tai yhtään mitään muutenkaan. Haluaisin vaan olla, suistua vanhoihin oppimiini tapoihin; amfetamiinia, miehiä, viinaa, lääkkeitä, ylipäätään mitä tahansa päihteitä (buprea) ja kuoleman odottamista.

Yrjöttää. Heikottaa. Pyörryttää.

Keskusteltiin T:n kanssa siitä, oliko kihloihin meneminen sittenkään niin järkevää. Ja kuinka kaikki on mennyt auttamattomasti vituiksi sen jälkeen. Ollaan menossa eri suuntiin; T pyörittää firmaa, jonka toiminta levittyy ympäri koko saatanan maapalloa piakkoin, matkustelee ties missä ja on harvoin kotona, ja kun on, nukkuu. Minä en ole menossa mihinkään, tai yritän opiskella ja ansaita rahaa verokortilla enkä perseelläni, napostelen lääkkeitä ja yritän olla kunnolla, hillitä impulsseja ja pitää sakset kiinni. Ei onnistu.

Yritin itkeä, mutten saanut sellaisesta fiiliksestä kiinni. Tuijotin hiljaisena, kun T kertoi, miten se pelkää, eikä voi edes ajatella minua työmatkoillaan, koska pelkää menettävänsä järkensä ajatellessaan minua riippumassa jostain Lauttasaaren sillan kaiteesta. Se kertoi jostain Sarasta, jolla on viisivuotias tytär, joka nauraa paljon ja Sara myös, toisin kuin minä, joka olen yhtä ahdistusta, tuskaa, nieleskelyä, vaikka olenkin kuulemma rakas ja niin hyvännäköinenkin.

Muttei se tiedä, riittääkö rakkaus ja hyvät geenit.

En tiedä, mitä ajatella. Pää lyö tyhjää, eikä tunnu miltään, paitsi fyysisesti tietysti pahalta (kuten aina).

Käperryn D:n viereen ja sen kovat kädet tunkeutuvat hameeni alle, sen pehmeät, tutut huulet eivät irtoa kaulaltani ja se kuulemma rakastaa kuunnella, kun vingun.

Ei ne pitäneet minua siellä, kuin kolme yötä. Onneksi, alkoi puuduttamaan se makoilu ja joidenkin kesähoitsujen säälittävät yritykset saada keskusteluyhteyttä aikaan. Ei minuun kannata niiden nuoruuden innokkuutta ja energiaa hukata - liian monet ovat hukanneet jo, turhaan. Satoja, satoja tuhansia euroja, satoja, satoja tunteja terapioita, öitä inhottavissa lakanoissa, ruiskeita, pillereitä, sidetarpeita, tikkejä, kyyneleitä.

Olen edelleen sama. Pisteessä A. Lääkäri pyysi arvioimaan tilanteeni "kehittymistä" vuodesta 2007 tähän päivään asti. Sanoin, että olen edelleen sama. Pisteessä A. Lääkäri oli hiljaa liian kauan, aloin jo hermostuneena vitkutellanitkutella tuolilla, hiki alkoi puskea ohimoille. Kirjoitti tarvittavan reseptin ja mölisi jotain, en jaksanut keskittyä. Halusin vaan pois, hymyilin ja esitin reipasta, että kyllä tästä taas selvitään, kuten aina. Kiitos kun kuroitte minut kasaan, heippa ja apteekin kautta kotiin.

T alkaa olla aivan finaalissa. Sen näkee siitä pelonsekaisesta katseesta, kun se tulee kotiin; se juoksee raput ylös, ja siitä jäykästä asennosta, kun minä tulen kotiin ja hän istuu sohvalla odottamassa kännykkä kädessä. Se pelkää. T ei ole enää sama, kuin silloin, kun tapasimme. Se eloisa, huumorintajuinen, energinen ihminen on kuihtunut. Se pelkää minua ja sairauttani.

Kotona ilmapiiri on kylmä ja kireä. Väkisin nukumme lähekkäin kummankin vartalot jännittyneinä. Tiedän, että kohta räjähtää, jokin laukeaa, ja sitten tämä kaikki on ohi, ja voin myydä sormukseni ja syöksyä syvemmälle itsetuhoon.

Siinä vaiheessa suunnitelmani on selvä. Siinä vaiheessa en enää välitä - en mistään. Sitten minä tapan itseni.

Kaksi vuorokautta sitten minä näin ne miehet, ne olivat yhdessä, näyttivät juonittelevan ja liottivat yököttäviä, paksuja huuliaan kaljassa, heillä oli aurinkolasit ja kynityt tukat ja paksut niskat ja pystyin haistamaan sen pinttyneen hien ja pölyn ja sähkön ja metallin. Ne olivat jo vanhoja, mutta en voinut erehtyä heistä, sehän on selvää; jo edellisen korttelin takana alaselkää alkoi vihloa pahaenteisesti ja jouduin nojaamaan hetken, hengittämään syvään ja ihmettelemään, mitä tapahtuu. Sitten näin ne, sitten tajusin, vatsassa meni kaikki ylösalaisin ja sielu tuntui karkaavan korvista sieraimista silmistä jonnekin, se meni pois ja minun ruumiini hoiperteli terassin ohi, mutten ollut siinä onneksi kuitenkaan, vaikka tiedän olleeni.

Päätin yrittää kirjoittaa, sillä olen vieläkin sellaisessa oudossa usvassa, eikä mikään ole todellista. Eilen liu'uin makaamaan tutulle betoniselle keittiötasolle, mutta kylmä ei tuntunut kylmältä, eikä kyrpä kyrvältä, eikä viini auttanut, eikä bupre, eikä veitsi, koska tuntoaisti on vinossa ja väärin, enkä minä ole olemassakaan ja ainoa asia, jonka tunnen on jatkuva kylmänväre jokaisella neliösenttimetrillä ihollani, jonka väitetään olevan minun.

Lihaksissa ei ole voimaa, luiden avulla köpöttelen vain, joku liikuttaa niitä eteenpäin, enkä minä näe vaaroja enkä osaa niitä pelätä.

Katkolla käyminen se vasta onkin mieltä ylentävä kokemus. Katsoa sitä oksentamista, ripulointia, ahdistusta, deliriumia. Tunsin itseni selväjärkisemmäksi, kuin aikoihin, kun ensimmäisen kuivapäivän hikoiltuani ja täristyäni aloin palata normaaleihin olotiloihin. Ehkä mun ei olisi edes tarvinnut mennä sinne, olisin pärjännyt kotonakin, mutta kun siltä tuntuu niin siinä se. Hoitsun kanssa keskustelut pelastivat mut siltä, että olisin joutunut pitämään seuraa yhdelle puolitutulle (olenkohan nussinut sen kanssa joskus, en ole varma), joka onneksi lähti parin tunnin päästä mun asteltua ovista sisään. Nukuin varmaankin 20h putkeen, ainakin pääkopassa tuntui aika muhjuiselta kun heräsin, enkä edes välittänyt kysyä kellonaikaa.

T tulee ylihuomenna, eli mulla on vielä pari päivää aikaa kerätä kappaleitani kokoon, siivota kämppä ja hakea koirat maalta. Parannella haavaa ja yrittää olla katsomatta pankkitilille (-251,20€). D on soittanut tänään 7 kertaa ja mun päänsisäinen käämi kärähtää näillä sekunneilla, jos se mies ei usko, että mä en halua. Tänään. D tietää, että saa mut ympäripuhuttua, siksi se on niin sinnikäs. En ymmärrä - käsittääkseni sillä on ihan huomattavasti mua paremman näköisiä tipuja siinä ympäristössä, mutta silti se kärttää.

Huomenna töihin. Jakku päälle, huulipunaa, tukka ponnarille, lasit nenälle ja hymy perseeseen.

Perseeseen sattuu (itse asiassa jokaiseen reikään), pesukone hurrailee spermaiset lakanat (kaikki evidenssit pois), kortsut tungin roskiksen pohjalle Fairykuorrutteisten dallaspullien alle, irstaat muistot eivät kyllä liukene millään - trust me, yritetty on.

"Tuliaiseksi" tuotu Châteameuf-du-Pape Domaine de Nalys Réserve toimittaa stögiksen virkaa, vuoroin nauran, vuoroin itken:

vittu miten oli ihanaa,

vittu miten oli samalla kuitenkin kamalaa,

näkiköhän naapurit? Jos eivät, kuulivat varmasti.

Miksei T voi paiskata minua parvekkeelta, "VITTUUN TÄÄLTÄ VITUN HUORA", miksi se on niin kiltti, lempeä ja loputtoman ymmärtäväinen.

Kun mikään ei muutu, olen huora perusluonteeltani, narkkarihuora, and that's me.

Ystävä pakotti nakertamaan pizzanreunaa, minulle ei maistunut, vaan join siiderin seuraksi. Hän kyseli kuulumisia, kertoi omistaan, gradun valmistumisesta ja omistusasunnosta, siitä kuinka e-pillerit on lopetettu ja nyt vaan odotellaan sitten niin. Nyökyttelin ja alkoholi laittoi minut jopa nauramaan, itsestäni en kertonut mitään,

en mitään, koska "ok" on yhtäkuin ei mitään.

Koska ei minussa ole mitään.

Itkettää kaikki, maha on tuskasta niin kipeänä, että olen taas laihtunut normaaliksi, enkä ole enää lähesylipainoinenkuvottavatankki. Käperryn yksinäisyyteen, makaan keittiön pöydällä puhallellen savuja lampunvarjostimeen ja tuijotan lumoutuneena, kun savu muljuaa reunojen yli kohti kattoa ja sujahtaa sitten ilmastointikanavaan humps. Poltin pöytään vahingossa mustan aukon, en saisi polttaa sisällä koska T sanoo niin, mutta nyt kun se ei ole täällä ja minua itkettää, en välitä.

Valkoisessa topissa on punaviiniroiskeita ja jotain vihreää, hiukset ovat vahaiset, sormet nikotiinista kellertävät. Ranteeseen sattuu, pamautin jänteiden läpi puukon eilen, ritsräts, ja nyt tosiaan sattuu, vaikka Panacod, hatsi ja punkku on olleet aktiivisessa käytössä oikeakätisesti. D ja K ovat tulossa tänne illalla, olisi käytävä suihkussa, meikattava ja tuoksuttava himottavalta ja käyttäytyä nätisti. En kovin akrobaattisiin naintisuorituksiin tällä kädellä kykene, mutta eiköhän kaksi miestä jotain käyttöä mulle keksi.

Itken vähän vielä, vielä vähän aikaa ja sitten menen suihkuun ja unohdan.

Ihmiset hymyilevät kilpaa auringon kanssa, välkehtivä meri, hiekkaa varpaiden välissä, koivujen kohina, lämpimät illat, täydet terassit, komeat miehet (oih, D on entistäkin komeampi, tai sitten kokemukseni johtuu hormoneista, mutta en vain pysty pitämään näppejäni hänestä erossa), kylmät (ilmaiset) drinkit... ja minä, suojakerroin 50 hikoilen mustissa koltuissani mustan hiuspehkoni alla raapien minut hulluksi tekevää, kutisevaa ampiaisenpistosta imeskellen järjettömät määrät siideriä (siis oikeasti, neljä litraa is no big deal), hypin sylistä toiseen ja nauran vasta, kun olen tarpeeksi päihtynyt.

Polilla on rasittavaa, sillä en ole jaksanut panostaa syömisiin lainkaan. Joinain päivinä saan alkoholista kaiken energian, seuraavana päivänä näykin hedelmiä, sitten mätän grilliruokaa, paastoan, jne. Elämässäni ei ole juuri mitään säännöllisyyttä. Koirat lähtivät kesälomille mummolaan kuukaudeksi (osa paimentamaan muutamaa hassua lammasta, osa vahtimaan, kierimään nurmikoilla ja jahtaamaan lintuja), T on muutaman päivän työmatkalla Ruotsissa = a recipe for a disaster. Olen niin vimmoissani, että hädin tuskin maltan nukkua (sweet sweet mania), pyörin kuin hyrrä ympäri kaupunkia, haluan ottaa osaa kaikkeen ja olla kaikkien kanssa samanaikaisesti.

En tunne huonoa omatuntoa, kun D:n sata kiloa lihasta häärii ylläni. Tarraan tatuoituun nahkaan, lääpin sitä epätoivoisella vimmalla, sillä koskaan ei voi tietää, milloin kaikki romahtaa, päättyy ja katoaa. Oloni on kahtiajakautunut ja täysin ristiriitainen: toisaalta rakastan miestäni, mutta lähes kymmenen vuoden ystävyys D:n kanssa ajaa meidät aina kohdatessamme harrastamaan seksiä. Yhteys välillämme on jotain selittämätöntä, mutta en voisi koskaan seurustella D:n kanssa. Kaikki on sekavaa ja epämiellyttävän miellyttävää, yritän painaa tunteet järjen alle, mutta ne turskahtelevat ympäriinsä aiheuttaen ongelmia.

En enää tiedä, kuka olen, tai minne olen matkalla.

Turvallinen, tavallinen, tasapainoisuuden mahdollistava elämä on niin ahdistavaa; tunnen tukehtuvani, kuin olisin kahlittu, suukapula, sidottu päivärytmiin. Kaipaan epätasaisuutta, epävarmuutta, sekavuustiloja ja kaikkea sitä, mitä joskus olin. Nyt olen kuihtunut, kasaanpainunut, mitäänsanomattoman flegmaattinen, lähes ylipainoinen, saamaton paska.

"Taas puhut itsestäsi negatiiviseen sävyyn", --- njoo joo, kyllä mä tiedän, että tästä itsensä soimaamisesta pitäisi päästä eroon, mutta kun!

Duunissa on tuskaa, mutta pakotan itseni ylös joka aamu. Sairaspäivärahalla ei yksinkertaisesti elä, vaikka T:lla onkin hyvät tulot. Rakenteettomat päivät takaavat sen, että vietän tunti toisensa jälkeen siideriä lipittäen jossain puistossa ja päädyn nussimaan tuntemattomia. Nyt on sentään ryhti ja kuri ja järjestys ja palkka ja vastuu.

Olen niin vitun onneton.

 

 

1. Nimeä 15 bloggaajaa

2. Kerro heille tunnustuksestasi

3. Kerro 7 satunnaista faktaa itsestäsi

4. Kiitä bloggaajaa jolta sait sunnustuksen 

5. Lisää The Versatile Blogger Awardin kuva postaukseesi

 

En nyt pysty luettelutöihin. Ajatus kulkee liian hitaasti, enkä edes osaisi nimetä viittätoista blogia. Luen ehkä kolmea blogia tällä hetkellä.

 

1. Asun Helsingissä.

 

2. "Perheeseeni" kuuluu kihlattuni, 3 koiraa, 2 frettiä ja iso merivesiakvaario. Kaikki sulassa sovussa keskenään. Vanhempani erokriiseilevät. Mummo on tärkein.

 

3. Soitan selloa, käyn harjoituksissa n. kerran kuussa.

 

4. En ole käyttänyt huumeita noin kuukauteen.

 

5. Sairastan syömishäiriön aiheuttamaa sydänsairautta.

 

6. Valmistun maisteriksi näillä näkymin vuonna 2014.

 

7. Rakastan vaeltamista ja luonnon keskellä olemista. Haaveenani on muuttaa joskus keskelle metsää.

Ruuan kanssa taistelu on yhtä helvettiä. Aloitan joka päivä täsmäsyömisen (täsmätäsmätäsmätäsmätäsmä): aamulla kaksi keitettyä munaa, mustaa kahvia, verigreippi, ruisleipäsiivu juustolla, leikkeleillä ja voilla. Lounaaksi UniCafesta jotain vähähiilarista, ihmishulinaa, ärsyttävän paskantärkeitä opiskelijoita - istun yksin aurinkolasit päässä, syön mekaanisesti, täsmätäsmätäsmä, nielen väkisin, nyyhkytän vessassa ahdistusta ja skippaan luennon. Sujahdan Alkon kautta Tokoinrantaan, lääkkeet jäi himaan. Joku pitkätukkainen vähän vanhempi mies liittyy seuraan, sillä on vahvat kädet ja viisaat sanat, kauniit silmät ja pehmeät hiukset. Meitä yhdistää elämän tyhjyys ja yhteinen humala.


Kello on kolme iltapäivällä, räsymatto hiertää selkää, UniCafen mössöt tursuaa happamina kurkkua pitkin ylös, tuntuu samanaikaisesti niin hyvältä ja niin pahalta, repeän kahtia, hikipisaroita tippuu rinnoille, huulipunat poskilla, hiukset kourassa, iso kyrpä ja ekstaasi.

Katupöly tihkuu silmistä, haluan koppalasit. Tyydyn biker-aurinkolaseihin, kun ne peittävät nuo pupillit, eikä tarvitse meikata, kuin huulet punaisiksi. Olen niin väsynyt; nukahdan ratikkaan ja herään vasta Ruoholahdessa. Myöhästyn tapaamisesta, ärsyttävä kokoruskea puku, täsmä-sitä-täsmä-tätä, minä nyökyttelen ja vakuutan, että syön välipalaa klo 15:30. Tietysti, banaania, kyllä kyllä, ja juotava jugurtti, sehän on hyvää ravintoa se.

Vajoan ruusuntuoksuiseen kuplaveteen, painan pään veden alle ja pidätän hengitystä, leikittelen ajatuksella siitä, etten nousisikaan enää pinnalle. 60...61...62..63..64..65..66..67..68.. suuri koirantassu läiskii vedenpintaa, nousen, haukkaan happea. Ruskeat silmät tapittavat minua, isossa, kuolaisessa suussa tennispallo. En minä voi kuollakaan, sittenkään. Huuhtelen itseni, vedän märät hiukset nutturalle, pukeudun T:n verkkareihin ja t-paitaan, vedän lenkkitossut jalkaan. Istun metsässä kivellä, poltan 10 tupakkaa, juon termarista kahvia, jaan iloisille koirille kuivalihanpaloja kyyneleet silmissä. Välillä koirat jäävät makoilemaan auringonpaisteeseen vierelleni, nuuhkimaan sulanutta maata.

Kaikki on niin hyvin, mutten saa siitä mitään irti.

Kännykkä piippaa D:tä D:n perään, päässäni surisee ja hurisee, rintakehässä tuntuu lämpimän maaniselta. Voisinko mennä, vain kerran, maistaa menneisyyttäni? (En voi tuhota tätä elämää, en voi.)

Kandityö etenee vauhdilla, kirjaimet valuvat näytölle, sivuja toistensa perään, en palaa lukemaan kirjoittamaani. Proffa oikolukekoot, ihmetelkööt kummallisen lennokkaita johtopäätöksiäni, jotka karkailevat teoreettisesta viitekehyksestä. Lennokasta scheissea, mutta onneksi kandi on vain pilipalijuttu, kohta alta pois hoidettu (ja ihan aikataulussa!). T on ylpeä ja halailee minua jatkuvasti, kuin räsynukkea. Nostelee ilmaan ja varasi matkan Tokioon.

Minä olen turta sisältä, en edes läikähtänyt Tokio-asiasta, vaikka olen sinne halunnut aina, niin kauan, kuin muistan, ja nyt se on tapahtumassa kuuden kuukauden kuluttua. Typeriä rakennuksia, typeriä teitä, ihmisiä ja asioita sielläkin on. Kaikki on loppujen lopuksi samaa harmaata, saastunutta paskaa. (Ostan sieltä hengityssuojaimen sulautuakseni joukkoon, vaikka taidan olla liian pitkä sulautuakseni.) Väänsin kuitenkin hampaat esiin ja jostain sain kaivettua energiaryöpyn, jonka avulla sain teko-hihkuttua ja teko-riemuittua. Tekoilun jälkeen olin niin puhki, että jouduin nukkumaan päiväunet.

Syön hedelmiä ja tofua. Liha ällöttää, mutta proteiinia on saatava. Eilen söin kolme vihreää omenaa, savustettua tofua, verigreippiä ja tuoretta ananasta. Tuntuu kivalta, kun sokeri hulisee suonissa, vaikka hulina ei kestäkään kauaa ja sitten tulee paha olo. Lääkärin mukaan nyt on tärkeää lähinnä se, että edes syön. Valehtelin sille, että "helposti 1500kcal", kun totuus liehuu siinä 800kcal paikkeilla. Jos siinäkään. Ärsyttää se punnitseminen, verenpaineiden ja -sokereiden jatkuva mittailu, kaikkien instrumenttien kosketus ja kopelointi. Vihaan kehoani niin, että jokaisen punnitus/tutkimusoperaation jälkeen joudun puremaan kieleen/poskeen/huuleen verisen reiän, jotta paniikkikohtaus pysyisi poissa.

Mä olen saatana 26-vuotias, ja tämä on mun elämää. Mä haluaisin nauttia elämästä, varsinkin nyt kun aurinko paistaa, mutta mun aivot ei anna vapautta. Ne vaan junnaa ja pitää mut tiukassa otteessa, tuskassa ja kivussa ja pelossa.

Olen loputtoman väsynyt ja kiukkuinen. Saatan räjähtää pienimmästäkin vastoinkäymisestä, en jaksa laittaa ruokaa, siivota, peseytyä... jouduin tekemään 13 päivän työputken, jotta saimme maksettua vanhimman koiramme leikkauksesta tulleen jättilaskun. Loppukuun käyttövarat: 20€. Sillä saa sopivasti muutaman askin tupakkaa, en kai muuta tarvitsekaan. Sairas, leikkauksesta toipuva koira on niin surkea näky, että sydämeni tuntuu räjähtävän säälistä, hellyyden tunteista ja sympatiasta. Tiedän, että teimme oikean ratkaisun: nyt rakas otus saa monta elinvuotta lisää. Lopettaminen olisi tullut noin 100 kertaa halvemmaksi.

Onneksi on pääsiäinen. Eilisen ja tämän päivän olen tuijottanut tyhjyyteen sohvalla, sängyllä, lattialla, parvekkeella, milloin missäkin. Silmiin särkee, ohimoita kiristää, Toni hieroo niskaa.

Haluan nukkua. Vain nukkua.

Verikokeet lauloivat taas surullista tarinaansa. Anemia, kaikenkattava puutostila. Olen valtavan väsynyt ja harmaa, en juurikaan jaksa hymyillä, silmäpussit punertavat ja sydän lyö heikosti. En ole jaksanut oksentaa, mutten tosin syödäkään. Se tuntuu turhanpäiväiseltä. Olen dokaillut arkipäivisin, käpertynyt kippuraan kamalien vatsakramppien vuoksi ja itkenyt. Unirytmi on mitä on.

Sain sovittua proffien kanssa, että suoritan pari kurssia etänä. En vaan pysty saapastella luennoille, minulla ei ole energiaa. Jaksan opiskella lähinnä vaaka-asennossa ja silloinkin välillä silmät kieltäytyvät yhteistyöstä. Suoriudun ykkösillä läpi, enkä jaksa edes välittää. Olen inhottava, laiska ja saamaton. Haluaisin menestyä, mutta terveyteni ei kestä.

Opiskeluun keskittymistä haittaa myös jatkuva ravaaminen erilaisissa labrakokeissa, lääkärillä, ryhmissä ja psykologilla. Tuntuu, että joka päivälle on jotain. Ryhmät skippaisin mielellään kokonaan, mutta kun se kuuluu hoitosuunnitelmaan. Niin, eihän mulla ole mitään sanavaltaa, olenhan sairas.

Onneksi on jotain hyvääkin.

Kevät ja kaunis hehkuva Töölönlahti.

Olen pilannut.

Olen pilaantuva kasvis. Ruma, riutunut, tieltä pois raivattu. Mutta ei se mitään, koska minulla on RAKKAANI, tässä vieressä, eikä mikään sitä voita.

Letkuruokinnan uhalla olen yrittänyt syödä enemmän - oksentamisen määrä on suoraan verrannollista syödyn ruuan määrään. Elimistöni tuntuu suorastaan hylkivän ruokaa: saatuani ravintoa sisuksiini alkaa vatsalaukkuni kouristella ja puskea safkaa takaisin ruokatorveen. Happamien, katkuisten nesteiden nieleskely on aiheuttanut sen, että kurkkuni on järkyttävän kipeä ja ärtynyt, mikä taas vaikeuttaa syömistä huomattavasti. Itken ja nielen mietoja sosekeittoja, Nutridrinkkejä, kaikenmaailman vitun kapseleita ja pillereitä. Nenämahaletku ei paljon inspaisi, mutta kohta ei kai muutakaan voi. Vitun refluksi. Vitun bulimia. Vitun vittu.

Keittiöremontti on vihdoinkin ohi. Olen tyytyväinen, kun saan valmistaa miehelleni ruokaa kauniissa keittiössä. Istumme ruokapöydän ääressä hänellä edessään herkulliselta tuoksuvaa ruokaa, minä imen ravintolisää. This is romance.

En ole poistunut kotoa neljään päivään, sillä ikkunalasin takana vaaniva kamala pakkanen ahdistaa minut peiton alle. Koiratkaan eivät viihdy ulkona pikaista pissaa kauempaa, enkä todellakaan rupea tuo yhden itsepäisen hölmön kanssa tappelemaan toppapuvun päälle laittamisesta...

Elämäni on tylsää ja tasaista ja tavallista. Lääkkeet toimii, en ole juonut pitkään aikaan. Viikko taukoa viimeisistä viivoista. Täähän menee hyvin, eiks niin?

Paino tosin putoaa ja putoaa... tänään 5kg vähemmän, kuin kaksi viikkoa sitten. Se alkaa jo näkyä, mutta kun enää kolme kiloa alipainon puolelle.

Kurkkua ei kurista. Hengitys soljuu kevyenä sisäänulos, veri kohisee korvissa, sormenpäissä - edes varpaat eivät ole jäässä. Katson itseäni peiliin ja näen tyynet silmät, rentoutuneen suun, levollisen olemuksen. Lihakset tuntuvat kimmoisilta ja pehmeiltä, vartalo mukavalta.

Syön säännöllisesti. En laske mitään, mutta veikkaisin saavani energiaa noin 2000kcal päivässä. Yritän olla ajattelematta nelinumeroista lukua, jotta pystyisin elämään itseni kanssa. Riittävä ruoan määrä takaa hyvän olon. Riittävä määrä rasvaa silottaa ihon rypyt ja saa silmät loistamaan. Sopivan alhaiset hiilarit takaavat sen, että mieliala pysyy tasaisena koko päivän verensokerin pysyessä järkevissä lukemissa.

Tunnen tunteita. Muitakin, kuin negatiivisia. Nauran kovaäänisesti, pakahdun ilosta, suutun saatanasti. Usein myös ahdistun kippuraan, masennun peiton alle, mutta en koko aikaa. Elämässäni on muutakin, kuin negatiivista.

Palasin töihin, teen vain 20 tuntista viikkoa. Kandityö on hyvällä mallilla. Minulla on maailman ihanin mies, koti ja eläimet. Olen kipeä, mutta vähemmän.

Minä olen olemassa. Oikeasti.

Elämällä on merkitystä. Oikeasti.

Vuodenvaihde oli raskas, shampanja valui jalkoihin betoniksi, sumensi aistit ja aiheutti riitaa, melkein kohtalokkaan cat fightin; turhaa draamaa, koska olen "vitun vamppi". Silmäni on edelleen violetihtavan sinertävän punertava, inhottava haava silmäkulmasta kohti poskea (siitä jää arpi, onneksi tikkien sijaan käytettiin liimaa), aivotärähdys on onneksi jo laantunut. En uskalla poistua kotoa T:n kanssa, sillä pelkään ihmisten luulevan hänen pahoinpitelevän minua (vaikka oikeasti se olen minä ihan itse).

Supportiivinen "terapia" jatkuu normaalisti. Se tuntuu välillä ainoalta keinolta purkaa ajatusten umpisolmut, sillä en voi puhua kaikesta T:n kanssa, vaikka periaatteessa haluaisin. Hän musertuisi täysin, ei haluaisi minua enää, sillä olen vain Vika, Sairaus ja Paha. Psykologi on hyvä, lempeä ja mukava, sellainen mammamainen, jonka syliin haluaisi käpertyä niin, kuin äitini syliin ei voinut käpertyä, ei edes aloiteta isästä. Psykologin mielestä olen kaunis, viisas, älykäs ja huumorintajuinen. Hän puhuu paskaa.

Vaikka olen sairaslomalla (joka loppuu onneksi 17.1.), olen opiskellut. Toiset sanovat, että ei ei ja ei, toiset kannustavat toimintaan. Olen lukenut kandityöhön liittyvää teoriaa ja kirjallisuutta ja aloittanut kasaamaan sen runkoa Wordille. T:n mielestä olen suloinen, kun istun sykkyrässä olohuoneen lattialla lasit nenällä, tukka sikinsokin pystyssä ponnarilla, yöpaidassa, muistiinpanopaperit, kirjat ja kynät levällään. "Toi on niin sua: hallittu kaaos, josta kukaan muu kuin sä ei ota mitään selvää."

Yleensä vessassa tuijottelen ihmeissäni sormusta, joka on alkanut asettua vasempaan nimettömääni. Nyt olen merkitty, varattu, mutta en tiedä vaikuttaako se ulkopuolisiin - tai minuun.

Viisi päivää sitten äitini halasi minua. "Mä toivon sulle kaikkea hyvää", ihan, kuin jäähyväiset?