Viikonlopun olin mummon luona. Haravoin, hakkasin halkoja, saunoin, paistoin muurinpohjalettuja, kietouduin vilttiin ja annoin nuotion lämmön leimuta kasvoillani, vaahtokarkeista tahmaiset sormet. Uunituoreet karjalanpiirakat, itse kerätyistä mustikoista leivottu piirakka, porkkanasämpylät - kaikki valuivat ruokatorvestani ulos läheiseen liejuojaan.

Olen niin kiittämätön, huono, paska, vastenmielinen.

Mummolassa olin pienenä aina turvassa. Turvallinen tuoksu, kaikki on aina ja ikuisesti samanlaista ja pysyvää. Nytkin, vaikka aikaa on kulunut jo yli 20 vuotta siitä, kun minut järjestelmällisesti särettiin ja rikottiin. Silloinkin upposin untuvapeitteisiin, kukkalakanoihin ja vanhoihin satukirjoihin, joiden haperoiset lehdet johdattelevat Siili-Jussin ja Pullonhengen maailmoihin jonnekin, missä mitään sellaista ei toivottavasti ole (psykoanalyytikot hiljaa).

Bussissa matkalla kotiin keskustelin jonkun 44-vuotiaan miehen kanssa talouskriisistä, sosiaali- ja terveyspalveluiden uudistuksesta ja siitä, kuinka bussin vessassa ei voisi mitenkään harrastaa seksiä, joten sovimme treffit nyt tulevalle lauantaille.

T anelee jäämään, Tero tytyy siihen, mitä saa ja D vaatii.

Onko minulla muka velvollisuuksia muita, kuin itseäni kohtaan?

Haluan olla vapaa näistä kolhuista ja kuristuspannoista. Menneisyydestäni.