Pakkasin kamat ja tulin kesäksi Helsinkiin. Asun kaverin kämpässä, se lähtee 2,5 kuukaudeksi Eurooppaan matkustelemaan (opettajien lomat...) eli vain pari viikkoa asutaan saman katon alla elokuussa ja nyt alkuun tämä viikko. Kiva kämppä keskustassa, eikä vuokrakaan ole paha alivuokrasopparilla.

Oon nähnyt muutamaa opiskelukaveria ja yrittänyt keskittää energiani muuhun, kuin 1) perseiden vetämiseen, 2) huumeiden hankkimiseen, 3) D:n ajattelemiseen. Kävin moikkaamassa vanhempia ja pienimpiä sisaruksiani ekaa kertaa puoleen vuoteen. Kepeää keskustelua, ei vahingossakaan mitään rankkaa tai syväluotaavampaa. Miten menee, hyvin menee, entäs teillä, no mitäs tässä, Natte menee ysiluokalle jo, ohhoh, kylläpäs aika rientää, isä on korjannut papan venettä, mites onko mummon kämppä pystyssä heh-heh.

Tyhjä olo, makaan sohvalla ja jalka vispaa. Odotan, että kaveri nukahtaa ja menen sitten vessaan fiksailemaan iltajutut.

Pelottaa tuleva kesä, mutta olisin varmasti tullut hulluksi siellä paarmojen ja hyttysten keskellä. Tulen hulluksi kaikkialla. Olen hullu kaikkialla.

Tulipa tutustuttua vihdoinkin paikallisen sairaalan psykiatriseen puoleen. Ketipinoria menee taas hevosen annos, alkaa pahin psykoosi olla ohi. Kivaa, tuota kaveria ei olekaan näkynyt hetkeen. 2 viikkoa stimulantteja + minä = ei.

Tilasivat mun tiedot Helsingistä ja lääkärin naamalta en kyennyt havaitsemaan yhtäkään positiivista ilmettä. Miten pienistä nyansseista ymmärretyksi tulluksi tunteminen onkaan kiinni.

Itkettää. Kävin terveyskeskuksessa poistattamassa tikit vaikka olisin voinut poistaa ne itsekin, käsi on aivan vitun turvonnut ja tikkien rei'istä puski keltaista, kuvottavaa mätää ja kudosnesteitä. En tiedä millä ruostuneella sapelilla/lasinsirulla olen itseäni silponut. Sentti, niin olisin osunut luuhun. Tetanusrokotus on voimassa, joten nyt lähinnä odottelen tuleeko merkkejä verenmyrkytyksestä tai pahemmasta infektiosta.