Oon menettänyt D:n ja mun perheen ja mun työn ja kaiken. Kämppä lähtee alta ensi kuussa, pankki myy sen, koska D on valehdellut kaiken.

Mun polviniveliin särkee.

Ainoo, mitä mulla on, on mun bupre ja viina ja joku mies, jonka nimeä en tiedä ees.

En kehtaa sanoa mummolle, että täkki haisee vähän homeelta. Tärisen sen alla, päätä särkee niin paljon, että itken. Mummo makaa mun selän takana ja halaa. Kuulen, kuinka sen hengitys on raskas ja vinkuva. Sillä on heikot kädet ja tunnen itseni niin läskiksi ja massiiviseksi. Vien tilan koko sen talosta.

Koko viikko on ollut kaaosta, sitten tajusin että joko menen mummolle tai sairaalaan, etten tapa itseäni. Äiti on hoitanut tätini tuella muistotilaisuusjuttuja, mä en ole ollut mitään mieltä mistään. Hautajaiset on lauantaina, mummo sanoi että mennään sinne yhdessä. Mä en tiedä, pystynkö.

Sairaslomaa on helmikuun loppuun asti. Mummo sanoi, että maksaa mun sairaalalaskun, jos lupaan mennä maanantaina sinne itseltäni turvaan. Mummolle en voi valehdella, koska se huomaa.

Oon niin yksin niin yksin niin yksin.

Haluan että kaikki loppuu. En tiedä mitä haluan. Tiedän jotain, mutten osaa päättää.

Mummo tekee hyvää maksalaatikkoa, jossa on pulleita rusinoita.

Äiti ja isä eivät katso mua silmiin, he eivät uskalla puhua mulle. Istun yksin saunan pukuhuoneessa patjalla, jolla olen maannut viime yön tuijottaen kattoon. Äidin vaikerointi kuuluu kolmannesta kerroksesta asti, isä istuu kivikasvoisena ohohuoneen nojatuolissa tuijottaen ulos, enkä tiedä mitä hän siellä näkee, jos mitään. Muut sisarukset ovat kriisiterapeutilla, mä sanoin, ettei pysty, en jaksa enkä halua. Että mun on helpointa koota ajatukseni kirjoittamalla, muokkaamalla tekstiä.

Luulen, etten voi jatkaa D:n kanssa. Miten voisin? Miten mä voin jatkaa yhtään mitään?

En voi olla miettimättä sitä, minkälainen reaktio omasta kuolemastani aiheutuisi. Varmaan helpotusta? (Enkä voi olla miettimättä sitä, että olen onnellinen siitä, ettemme olleet siskon kanssa niin läheisiä. Tai että olen kateellinen hänelle. Että hän uskalsi ja onnistui ja pystyi siihen.)

Oon vaan itkenyt ja huutanut ja itkenyt ja huutanut, saanut paniikkikohtauksia ja hyperventiloinut. Nyt oon niin rankasti lääkitty, että pystyn tekemään jotain muuta, kuin itkemään ja huutamaan.

Tottakai mut pakotettiin oksentamaan ne pillerit, mutta en siltikään pystynyt sanomaan kuulusteluissa että mitä tapahtui, eli olisivat antaneet olla vaan.

Voitte arvata kuka on Vantaalla ja kuka on sairaalassa henkitoreissaan.

"Sun pitää lopettaa tää, ihan oikeasti. Kohta se olet sinä tuolla teholla puukko rinnasta törröttäen."

Isä ja äiti ovat niin paskana, ettei niitä edes haittaa se, että vaellan zombina ympäri niiden kotia ja itken ja vaikeroin. Multa kysytään joskus aina jotain, mutten osaa vastata mihinkään kun heti kun avaan suun, alan itkeä tai huutaa.

En tiedä miten selviän tästä. Ehkä kirjoittamalla, kuten aina ennenkin.

Kristian kertoi ottaneensa avioeron. Siis hakeneensa sitä.

Laskin äkkiä, että sen elatusmaksut tulee olemaan n. 800-1000€ kuukaudessa.

Mun kynsiä ei ole olemassa enää.

Pikkusisko kuoli eilen. Se onnistui siinä, missä mä en, vaikka yritin 20 vuotta.

D puukotti Kristiania viisi kertaa eilen. Reiteen kaksi kertaa, kaksi kertaa vatsaan ja kerran käteen. Ehkä, en ole ihan varma näinkö oikein. Muistan vaan, että huusin.
 
Mun yhdeksästätoista subusta on nielemättä kaksi. Sitten kaikki unohtuu.