Musta tuntuu, kuin olisin aloittanut tämän blogin ehkä kaksi vuotta sitten. Sitä edellistä blogia pidin kai pari vuotta, kunnes kadotin itseni ja sen myötä about kaikki tunnukset, mitä silloisessa nettimaailmassa omistin, minkä jälkeen tekaisin tämän. Mutta mitä?! Seitsemän vuotta? Mihin aikaa katoaa? Mihin minä menin? Miten voi olla mahdollista, että minä olen kirjoittanut noita juttuja ja elänyt sitä elämää? Tuntenut niitä tunteita ja sitä kärsimystä ja kurjuutta. Vihaa ja surua ja hyväksynnän kaipuuta keinolla millä hyvänsä. Se tuntuu niin vieraalta.

On käsittämätöntä ajatella sitä, miten kaikki on kuohunut seitsemässä vuodessa. Kuinka nämä meidän epätoivoisten sekopäiden blogit menettivät merkityksensä ja ajan tuotteena tulivat nopeatempoiset sosiaalisen median kanavat avoimine tilityksineen ihan omalla nimellä. En voisi koskaan kuvitellakaan, työni puolesta, että alkaisin tilittämään asioitani Facebookissa, Youtubessa tai Snapchatissa avoimesti. Blogit olivat pitkine, pohdiskelevine kirjoituksineen aallonharjalla aikansa, ja nyt ihmisten keskittymiskyky on älypuhelimien ja kaiken hektisyyden takia kutistunut alkuelimen keskittymiskyvyn tasolle. 120 sekunnin jälkeen pitää jo nähdä jotain muuta.

Mutta niin on totta vie kaikki muuttunut. Luin omia kirjoituksiani seitsemän vuoden takaa ensin täysin järkyttyneenä, polttava häpeä rintalastan alla. Sitten yritin palata niihin fiiliksiin, siihen syvään epätoivoon, ja katsoa sitä kaikkea lempein, ymmärtäväisin mielin - olla myötätuntoinen ja vältellä häpeää kaikin keinoin. Tämä on minun tarinani. Saatana, minä olen elänyt tämän elämän. Itkin aivan vitusti. Halusin halata silloista itseäni ja kertoa, että kaikki tasaantuu, helpottuu, kiihko laantuu ja minuus vahvistuu.

Minä löydyin sieltä kaiken sen pölyn, oksennuksen, sperman, huumeiden, kuolan ja puuterin keskeltä. Olen aivan vitun vahva, arpinen, sietokykyinen, empaattinen, tunteikas, tunteva olento.

Ja mä elän nyt. Ja huomenna.

(Ja mun maksa toimii taas!!! Against all odds!)

Multa kysyttiin viime viikonloppuna, kenet haluaisin kuolevan, jos saisin päättää. Ja olisin saanut päättää siitä ja mun toive olisi toteutunut. Sanoin, että haluaisin mieluiten kuolla itse, jos tällainen vastuu mulle annettaisiin.

Sitten menin ruokakauppaan ja ostin jäätelöä muroja kauramaitoa jauhoja sokeria öljyä -- kaikkea helposti oksennettavaa ja menin kotiin paistamaan lettuja ja syömään ja oksentamaan ja kaduin sitä, että olisin saanut sen ihmisen hengiltä, joka pilasi minut silloin joskus, mutten pystynytkään.

Sitten poistin paskaa piriä ja halpaa punkkua ja iskin miehen Kolmesta Kaisasta ja pyörittiin sängyssä ja baarissa kolme päivää enkä pessyt hampaita kertaakaan ja se työnsi silti kielensä mun suuhun ja munansa ja kielensä ja munansa.

"Olipa ihan vitun rentouttava loma."

Ontto, haikea, kipuisa, kaihoisa, ikävöivä möntti jossain mahassa taas. Lauantai-ilta, kello kohta kaksitoista yöllä. Ulkoa kuuluu taksien ääntä, karaokelaulantaa ja moottoritie jossain kauempana. On kummallista, miten sitä on muuttunut niin, ettei enää ryntää paniikissa henkeään haukkoen kohti kaupunkia ja siellä odottavia tilaisuuksia käyttäytyä huonosti, vastuuttomasti ja itsetuhoisesti. Möntti on sama, kuin aina, mutta ehkä 15 vuotta rypemistä riitti tajuamaan sen, etten löydä keinoa päästä möntistä eroon riehumalla ympäriinsä piripäissäni. Don't get me wrong, amfetamiini, bupre ja viina kyllä jeesaavat muutaman tunnin ajaksi, mutta se ei vaan voi olla Se Keino. Vaikka tiedän, ettei muukaan auta, tiedän sen. Olen vaan nykyään aina yksin kotona, sammun sohvalle ja tilaan kotiinkuljetuksella ruokaa ja päihteitä.

Millä helvetillä kaman, viinan ja seksin jättämän tyhjiön saa täytettyä?

Äiti luulee, että olen kuivilla. Samoin siskot, vanhimman lapsi rakastaa mua yli kaiken. Ottaa musta kuulemma mallia ja haluaisi olla, kuin minä. Hoen itselleni, että keep your shit together, yritän olla läsnä, iloinen, kekseliäs, aktiivinen ja hauska täti. Musta olisi pitänyt tulla näyttelijä, eikä tieteilijä.

Samalla vihloo, kun ajattelen, että mulla saattaisi olla kouluikäinen lapsi. Vihloo kauhusta, siis. Olen sentään joskus tehnyt jotain oikeita ratkaisuja.

Viimeisestä postauksesta on jo yli vuosi.

Vuosi,

voi jumalauta. Miten pitkä, mutta lyhyt aika. Jokainen kuluva minuutti on mun elettyä elämää. Mitä olen tehnyt? Ollut töissä, matkustellut, miettinyt opiskelujuttujen jatkamista (haluaisivat mut tohtoriopintoihin, mutta en tiedä onko siitä yleisesti hyötyä/kiinnostaako mua), hengannut perheen kanssa, myynyt mummon mökin ja irtautunut asioista. Miten haluan viettää elämääni jatkossa? Nykyään tuntuu, että jokainen minuutti on niin arvokas, tärkeä... kirkas ja selkeä, kun tiedän, mitä haluan mun elämältä ja tiedän, mitä pitäisi tehdä, että voisin elää sitä. Tekisin näin ja noin ja tällä tavalla, niin kaikki olisi upeaa.

...ja sitten on välillä vodkaa, buprea ja piriä. Koska se kummallinen ontto tyhjyys ei lähde millään vihersmoothieilla, joogalla, vegaaniruualla tai vapaaehtoistyöllä.

Haluaisin repiä sen vitun tyhjiön itsestäni ulos, mutta en keksi muutakaan, kuin sopeutumisen.

Koska en halua enää kuolla.

Yhtäkkiä kaikki on hyvin.

Tätä on kestänyt ehkä maaliskuusta alkaen: päivärytmi on säännöllinen, herään aamulla ennen kahdeksaa, käyn lenkillä, menen oman alani töihin, tulen töistä, käyn salilla, teen ruokaa, syön sen, en oksenna sitä, nukun hyvin 100mg Ketipinorilla, en vedä kamaa. Juon joskus, mutta mun maksa on niin huonossa kunnossa, että se ei kestä oikeasti enää yhtään mitään. Sen takia kaikkia lääkkeitäkin on ajettu alas. Lääkäri sanoi, että kohta joudutaan miettimään maksansiirtoa, jos tuon sisäelimen kunto ei lähde paranemaan.

En tiedä, miksi kaikki on kääntynyt päälaelleen. En ole kokenut mitään valaistumista, tullut uskoon, rakastunut, ole raskaana. Mitään ihmeellistä ei ole tapahtunut, näin vaan kävi, ja mä toivon, että tää ei mene ohi.

D:stä ei ole kuulunut aikoihin mitään ja tuntuu, että se napanuora alkaa olla jo niin hapertunut, että sitä ei käytännössä enää ole. Niin vapauttavaa.

Ja nyt on kesä. Ja mä olen 30-vuotias. Ja mä olen selvinnyt kaikenlaisesta.

Koko syksy meni on-offilla sairaalassa ja kotona. Katkolla-sairaalassa-kotona. Saatanan kalliiksi tulee, sen voin sanoa.

Muutin takaisin pk-seudulle. Nyt olen ollut pari viikkoa taas siviilissä. Olen yrittänyt kuolla koko syksyn, mutten ole erinäisten ihmeellisten sattumusten vuoksi siinä onnistunut, kuten en muulloinkaan tämän saatanallisen 29-vuotisen taipaleeni aikana. Haluaisin kuolla ennen, kuin täytän 30, koska tämä ei tästä enää muutu miksikään. Olen hyväksynyt sen. Lääkärit ovat neuvottomia.

How fucking awesome is that. No, onneksi kukaan muukaan ei elättele toiveita mun suhteeni. D:lläkin on joku uusi huora.

Mulla on kolme vilttiä ympärilläni ja silti paleltaa. Keloidiarvet kutittaa aivan saatanasti ja niiden välissä olisi vielä helposti puhkottavaa ihosolukkoa.

Vieläkö joku lukee tätä paskan jauhamista? Mitä teille kuuluu?

Kesä on ollut susi. Ja paska. Ja paska susi. Ja susipaska. No ok, pari ihanaakin minuuttia on päässyt livahtamaan, tosin ainoastaan silloin, kun olen saanut puhdasta piriä tai MDMA:ta. Varsinkin jälkimmäiseen olen keskittynyt pyristellessäni irti buprehommista. Arpeutunut laskimo ei vaan anna enää periksi.

Kävin moikkaamassa tuttuja Köpiksessä, pyörin siellä viikon ja jäin tulliin kiinni, kun huumekoira sniffasi kukkaa mun röökipuruissa (se oli vahinko). Onneks ei sen vakavampaa. Tuttu hakkas taas parit tatskat reiden arpien päälle ja niitä kutittaa aivan vitusti.

Kohta vois palata tekemään kunnon syväsiivouksen landehimaan, jynssyttää nurkat ja kolot ja pinnat ja asettaa ämpäri sängyn viereen viekkarioksennusripuleita varten.

Tällästä tää on hei.