Ontto, haikea, kipuisa, kaihoisa, ikävöivä möntti jossain mahassa taas. Lauantai-ilta, kello kohta kaksitoista yöllä. Ulkoa kuuluu taksien ääntä, karaokelaulantaa ja moottoritie jossain kauempana. On kummallista, miten sitä on muuttunut niin, ettei enää ryntää paniikissa henkeään haukkoen kohti kaupunkia ja siellä odottavia tilaisuuksia käyttäytyä huonosti, vastuuttomasti ja itsetuhoisesti. Möntti on sama, kuin aina, mutta ehkä 15 vuotta rypemistä riitti tajuamaan sen, etten löydä keinoa päästä möntistä eroon riehumalla ympäriinsä piripäissäni. Don't get me wrong, amfetamiini, bupre ja viina kyllä jeesaavat muutaman tunnin ajaksi, mutta se ei vaan voi olla Se Keino. Vaikka tiedän, ettei muukaan auta, tiedän sen. Olen vaan nykyään aina yksin kotona, sammun sohvalle ja tilaan kotiinkuljetuksella ruokaa ja päihteitä.

Millä helvetillä kaman, viinan ja seksin jättämän tyhjiön saa täytettyä?

Äiti luulee, että olen kuivilla. Samoin siskot, vanhimman lapsi rakastaa mua yli kaiken. Ottaa musta kuulemma mallia ja haluaisi olla, kuin minä. Hoen itselleni, että keep your shit together, yritän olla läsnä, iloinen, kekseliäs, aktiivinen ja hauska täti. Musta olisi pitänyt tulla näyttelijä, eikä tieteilijä.

Samalla vihloo, kun ajattelen, että mulla saattaisi olla kouluikäinen lapsi. Vihloo kauhusta, siis. Olen sentään joskus tehnyt jotain oikeita ratkaisuja.