Multa kysyttiin viime viikonloppuna, kenet haluaisin kuolevan, jos saisin päättää. Ja olisin saanut päättää siitä ja mun toive olisi toteutunut. Sanoin, että haluaisin mieluiten kuolla itse, jos tällainen vastuu mulle annettaisiin.

Sitten menin ruokakauppaan ja ostin jäätelöä muroja kauramaitoa jauhoja sokeria öljyä -- kaikkea helposti oksennettavaa ja menin kotiin paistamaan lettuja ja syömään ja oksentamaan ja kaduin sitä, että olisin saanut sen ihmisen hengiltä, joka pilasi minut silloin joskus, mutten pystynytkään.

Sitten poistin paskaa piriä ja halpaa punkkua ja iskin miehen Kolmesta Kaisasta ja pyörittiin sängyssä ja baarissa kolme päivää enkä pessyt hampaita kertaakaan ja se työnsi silti kielensä mun suuhun ja munansa ja kielensä ja munansa.

"Olipa ihan vitun rentouttava loma."

Ontto, haikea, kipuisa, kaihoisa, ikävöivä möntti jossain mahassa taas. Lauantai-ilta, kello kohta kaksitoista yöllä. Ulkoa kuuluu taksien ääntä, karaokelaulantaa ja moottoritie jossain kauempana. On kummallista, miten sitä on muuttunut niin, ettei enää ryntää paniikissa henkeään haukkoen kohti kaupunkia ja siellä odottavia tilaisuuksia käyttäytyä huonosti, vastuuttomasti ja itsetuhoisesti. Möntti on sama, kuin aina, mutta ehkä 15 vuotta rypemistä riitti tajuamaan sen, etten löydä keinoa päästä möntistä eroon riehumalla ympäriinsä piripäissäni. Don't get me wrong, amfetamiini, bupre ja viina kyllä jeesaavat muutaman tunnin ajaksi, mutta se ei vaan voi olla Se Keino. Vaikka tiedän, ettei muukaan auta, tiedän sen. Olen vaan nykyään aina yksin kotona, sammun sohvalle ja tilaan kotiinkuljetuksella ruokaa ja päihteitä.

Millä helvetillä kaman, viinan ja seksin jättämän tyhjiön saa täytettyä?

Äiti luulee, että olen kuivilla. Samoin siskot, vanhimman lapsi rakastaa mua yli kaiken. Ottaa musta kuulemma mallia ja haluaisi olla, kuin minä. Hoen itselleni, että keep your shit together, yritän olla läsnä, iloinen, kekseliäs, aktiivinen ja hauska täti. Musta olisi pitänyt tulla näyttelijä, eikä tieteilijä.

Samalla vihloo, kun ajattelen, että mulla saattaisi olla kouluikäinen lapsi. Vihloo kauhusta, siis. Olen sentään joskus tehnyt jotain oikeita ratkaisuja.

Viimeisestä postauksesta on jo yli vuosi.

Vuosi,

voi jumalauta. Miten pitkä, mutta lyhyt aika. Jokainen kuluva minuutti on mun elettyä elämää. Mitä olen tehnyt? Ollut töissä, matkustellut, miettinyt opiskelujuttujen jatkamista (haluaisivat mut tohtoriopintoihin, mutta en tiedä onko siitä yleisesti hyötyä/kiinnostaako mua), hengannut perheen kanssa, myynyt mummon mökin ja irtautunut asioista. Miten haluan viettää elämääni jatkossa? Nykyään tuntuu, että jokainen minuutti on niin arvokas, tärkeä... kirkas ja selkeä, kun tiedän, mitä haluan mun elämältä ja tiedän, mitä pitäisi tehdä, että voisin elää sitä. Tekisin näin ja noin ja tällä tavalla, niin kaikki olisi upeaa.

...ja sitten on välillä vodkaa, buprea ja piriä. Koska se kummallinen ontto tyhjyys ei lähde millään vihersmoothieilla, joogalla, vegaaniruualla tai vapaaehtoistyöllä.

Haluaisin repiä sen vitun tyhjiön itsestäni ulos, mutta en keksi muutakaan, kuin sopeutumisen.

Koska en halua enää kuolla.