Viini lämmittää. Se on lämmittänyt aina. Kello on kohta puoli yksi, kuolen odotuksesta ja siitä odotuksen jännityksestä, olen vaihtanut alushousut jo kolme kertaa.

Joku Mister Ammattihenkilö sanoi joskus, että olen yliseksuaalinen.

Toinen moinen virkkoi, että olen seksiriippuvainen.

Yksi näistä mainitsi, että haluan tulla satutetuksi uudestaan ja uudestaan ---

D sanoo, että olen notkeakireäihanamärkätuoksunhyvältäjavoivittumitkätissit.

Mä sanon, että ehkä vuorokauden aikana kaksi ajatusta uhraan muulle, kuin brutaalille, alkuasukasmaiselle naimiselle. Ajattelen vain nussimista, sukupuolielimiä, spermaa, tissejä, miesten ähinää, munan imemistä, kaikkialle, antakaa sitä mulle

tehkää musta turta,

antakaa mulle sellaisia asioita, jotka vie pois ne pahat asiat. Tehkää jotain, mikä sattuu fyysisesti. Satuttakaa, lyökää;

haluan nähdä mustelmia ja kohoumia, jotta voin tuntea oloni sairaksi.

Tasapaino, arkirytmi, tasauslääkitys, puutuneet paikat. Ei, Rouva Harmaa Lääkäri, se ei toimi mulle.

Mä haluan tuntea ja elää ja olla. Vaikka mut nussittaisiin rikki (taas ja taas ja taas, uudestaan ja uudestaan), niin mä kestän sen paremmin, kuin teidän omaa työtänne helpottavat lääkkeet, joista pulitan miltei sata euroa kuukaudessa.

Tosin, sata euroa hoituu, kun vaan jaksaisi taas imeä vanhan miehen kyrpää.

Olen tukossa kaikista tunteistafiiliksistäoloista, jotka hyrräävät varpaista hiuskarvatuppohin kihelmöiden enkä minä pysty enää hillitsemään näitä hallitsemattomia reaktioita.

Nauran, itken, raivoan, sitten ---

ei olekaan enää mitään, vain tyhjä seinä, jonka läpi näen ja katselen vain omia häilyviä muistojani, haistelen sitä partavettä tai jotain kitkerää liejua, näen ja tunnen kaikenlaisia käsiä ja huulia ja kieliä ja kuolaa ja tuntuu, kuin nielussa valuisi spermaa.

Niska on niin kipeä ja juntassa, että hädintuskin kykenen kääntämään päätäni ulisematta kivusta. Hirveät satsit lihasrelaksantteja, puhe mokeltaa ja silmät katsovat kaikkiin ilmansuuntiin samaan aikaan. Verenpaine on alhaalla, iho jatkuvasti kananlihalla ja niin tuntoherkkä, että meinaan purskahtaa itkuun ensin Teron ihosta ja myöhemmin T:n suudelmista kaulalla

"mä rakastan sua, K"

Paistan vimmalla murotaikinaa uunissa ja syön sen puoliraakana, juon paniikissa puoli litraa maitoa, tungen neljä leipää leivänpaahtimeen, kaadan niiden päälle vadelmahilloa, sitten toiset neljä ja vielä toiset neljä, harkitsen jopa koiranruuan syömistä.

Oksennusta tulee ja tulee ja tursuaa sieraimista, silmät vuotavat niin ,etten tiedä edes itkenkö vai onko tämä vain yrjöämisestä johtuvaa nestettä.

Painelen tölkinavaajan piikkiä reiteeni, kuvittelen olevani tomaattimurskapurkki. Syviä haavoja, verta joka puolella, mutta ihan sama,

minun täytyy luovuttaa.

Rakastumisessa on pahinta menettämisen pelko.

Rakastuminen tuntuu siksi samanaikaisesti niin saatanan ihanalta ja kamalalta. Se sama tunne sekoittuu keskenään: tuntuu yhtaikaa ihan vitun sairaan vitun kauhealta ja aivan järjettömän ihanalta. Miten semmoisen ristiriidan kanssa voi edes normaali ihminen elää? Miten?

Että entä jos. Aina on entä jos. Eikä sille voi mitään, kun pelkää taas niitä hylkäämisiä kuollakseen.

Sitten kun Neitiä pelottaa, Neiti tekee sitä mitä osaa: nussii, vetää koksua ja valuu kiimaa, epätietoa, kaipuuta sellaisesta läheisyydestä, jota ei ole kuitenkaan.

Kun on hylätty, niin haluaa itse hylätä. Siitä tulee nautinnollisen sadistinen olo, kun ensin rakastuu, toinen rakastuu myös, sitten voit itse tuhota kaiken ja aiheuttaa toiselle mielipahaa. Se tuntuu vitun hyvältä. Siitäs sait vitun kusipaska, kun kerrankin kajosit. Siltä se tuntuu. Se on puhdasta kostoa.

Menit tunkeutumaan muhun, mukamas tunsit mut, muttet silti ikinä kysynyt, miksi vuodan verta, miksi oikeasti olen sairaalassa (EKG error, haistakaa vittu, yrjöämisestä se on), miksi itken "jotain", miksi en suostu nussimaan ihmistä, jota "rakastan". Miksi en kykene läheisyyteen, miksi

en tunne mitään.

Lääkärini (psyk.puolella) on sitä mieltä, että tämä Tero-juttu ei ole hyvä asia "toipumiseni" kannalta. Mutta enhän minä ole toipumassa, vaan minua pidetään hengissä.

Niin ne ovat sanoneet ihan suoraan, ei siinä ollut varaa epäillä. Supportiivista hoitoa.

Tuplattiin taas tasaavia. Ne haluaa, etten tunne mitään - hyvää tai huonoa. Niin minä ilmeisesti sitten pysyn hengissä ja pois sairaalasta. Kun olen ilmeetön kävelevä ihmisruumis. Mielummin olisin kuollut.

"Potilas vahvasti sairaudentunnoton ja lääkekielteinen."

Kyllä mä tiedän olevani sairas ja tarvitsen apua, mutta en halua menettää sitä olemattoman pientä prosenttia hyvästä, jota joskus saatan tuntea. Haluaisin lääkkeitä, jotka nostaisivat hieman mielialaa, poistaisivat ahdistuksen, masennuksen ja ne oikeat maniat, jotka pommittavat minut raunioiksi, mutten lääkkeitä, jotka poistavat ihan kaiken jättäen jäljelle mitättömyyden, tyhjyyden. Se on täydellinen olotila ehkä heidän näkökulmastaan.

"Potilaalla maniapainotteisia euforisia tuntemuksia."

 Olen yrittänyt hokea, että tämä ei ole maniaa. Tämä on aivan uskomattoman ihmisen kohtaamisesta ja syvän yhteyden luomisesta aiheutuvaa mielihyvää, sellaista tervettä. Sellaista, ettei tee mieli oksentaa tai vetää kamaa, nussia kaikkea mikä liikkuu tai viillellä. Mutta se pitää joka tapauksessa viilata pois.

En voi käsittää tätä. Olen itkenyt koko päivän lähes taukoamatta. En ymmärrä, miten lääkärini voi olla noin julma ja sydämetön. Olisin luullut, että hän olisi iloinen tästä hyvästä asiasta, mutta ei.

Tai sitten olen itse vain näköalaton sairas luuseri.

Vatsaa vääntää ja kaikki elimet tuntuvat vaihtaneen paikkaa kropassani. En saa tarpeeksi happea, en saa tarpeekseni mistään, koko ajan on hirveä kaipuu ja himo ja... Sydän hakkaa miten sattuu, siis ihan oikeasti mulla on jumalauta rytmihäiriöitä, joiden takia kävin lääkärissäkin.

Lääkäri: "Mistä lähtien sydämentykytyksiä on ollut?"
Minä: "No... sunnuntaista lähtien."
Lääkäri: "Tulevatko tykytykset selkeästi esimerkiksi rasituksen jälkeen vai niin sanotusti ilman näkyvää syytä?"
Minä: "No... mä oon rakastunut."

Lääkäriä nauratti, hyväntahtoisesti siis. Sanoi, ettei ole syytä huoleen, EKG näytti perusongelmia lukuunottamatta hyvältä.  Terveyskeskuslääkäriksi todella huippu tyyppi, luki pikaisesti osan sairauskertomuksistani ja käski nauttia nyt, kun on syytä ja hyviä asioita. Lähdin onnesta itkeskellen pois vastaanotolta, eikä edes kaupungin harmaansävyinen fiilis saanut omaa olotilaani latistettua.

T on lähdössä taas pitkäksi aikaa työmatkalle. Se huomaa, että olen normaalia hyväntuulisempi ja pirteämpi, varmaankin aavistaa. Me erotaan. Tämä tuntuu liian hyvältä haaskattavaksi raunioituneen parisuhteen pelastusyrityksen takia. Tunnetusti olen myös tavattoman impulsiivinen, enkä käytä järkeäni. Mutta tää tuntuu hyvältä nyt, kaipaan hyvänolontunnetta niin kipeästi, etten uskalla päästää irti Terosta.

Tämä on erilaista.

Olen niin rakastunut, että korvissa hulisee ja sydän on pakahtumaisillaan.

Ei, tällaista ei ole ollut ikinä, ei ikinä eikä kenenkään kanssa. Pelkään, että saan sydäninfarktin, kun endorfiinit jyllää niin voimakkaina. Ihan käsittämätön olo. Tuntuu, että leijun. Edes heroiini ei tunnu näin hyvältä.

(En tiennyt, että kykenen vielä tuntemaan näin hyviä tunteita näin voimakkaina.)

Julkisilla paikoilla kulkeminen tekee kipeää. Minusta tuntuu, että kaikki tuijottavat, paheksuvat, tietävät minusta kaiken ja nauravat minulle. Ne näkevät, miten ruma olen, miten paljon valehtelen, miten sairas, likainen ja vääränalinen olen kaikin puolin. Siksi ne nauravat minulle ilkeästi, kaikki eivät edes selän takana. Minua itkettää, huomaan palaavani yhä useammin takaisin kotiin unohtaen päivän velvollisuudet, itken ja vedän unilääkkeet puolilta päivin niin, ettei tarvitse olla tajuissaan lainkaan.

On niin itsarifiilis, ettei tällaista ole ollut pitkään aikaan. Kaikki on merkityksetöntä. Olen niin ahdistunut, etten kykene toimimaan tai ajattelemaan. Ainoastaan kirjoittaminen onnistuu jotenkuten. T kysyi aamulla, kun palasin kotiin, miten voin. Rupesin itkemään, painuin häpeissäni peiton alle. T tuli viereen ja halasi, jäi siihen kunnes nukahdin.

Oksettaa. Haluaisin kuolla, itseni satuttamisen himo käy sietämättömäksi hetki hetkeltä. Täällä olisi niin paljon kaikkea, millä saisin riistettyä henkeni helposti. Haluaisin ehkä mieluiten aseen, sillä ranteiden viiltely tai lääkkeiden yliannostelu ei ole toiminut aikaisemminkaan. Antaisikohan D minulle sellaisen? Lainaan siis, ihan hetkeksi vain, eihän siihen kauaa menisi? Alle sekunti? Ohimolle, pum. Sitten kaikki tämä tuska olisi ohi.

Tällaisten tilanteiden varalle minulla on puhelinnumero tallennettuna kännykkääni. En vain tiedä, mitä sanoisin. "Haluan kuolla", so what? En jaksa enää. Minusta tuntuu, että olen jo luovuttanut, ja taas toistan samaa kaavaa. Kaipaan niin paljon sellaista tukea ja ymmärrystä, etten usko sitä mistään saavani. Enkä tule kestämään tulevaisuutta yksin kaiken tämän taakan kanssa.