Julkisilla paikoilla kulkeminen tekee kipeää. Minusta tuntuu, että kaikki tuijottavat, paheksuvat, tietävät minusta kaiken ja nauravat minulle. Ne näkevät, miten ruma olen, miten paljon valehtelen, miten sairas, likainen ja vääränalinen olen kaikin puolin. Siksi ne nauravat minulle ilkeästi, kaikki eivät edes selän takana. Minua itkettää, huomaan palaavani yhä useammin takaisin kotiin unohtaen päivän velvollisuudet, itken ja vedän unilääkkeet puolilta päivin niin, ettei tarvitse olla tajuissaan lainkaan.

On niin itsarifiilis, ettei tällaista ole ollut pitkään aikaan. Kaikki on merkityksetöntä. Olen niin ahdistunut, etten kykene toimimaan tai ajattelemaan. Ainoastaan kirjoittaminen onnistuu jotenkuten. T kysyi aamulla, kun palasin kotiin, miten voin. Rupesin itkemään, painuin häpeissäni peiton alle. T tuli viereen ja halasi, jäi siihen kunnes nukahdin.

Oksettaa. Haluaisin kuolla, itseni satuttamisen himo käy sietämättömäksi hetki hetkeltä. Täällä olisi niin paljon kaikkea, millä saisin riistettyä henkeni helposti. Haluaisin ehkä mieluiten aseen, sillä ranteiden viiltely tai lääkkeiden yliannostelu ei ole toiminut aikaisemminkaan. Antaisikohan D minulle sellaisen? Lainaan siis, ihan hetkeksi vain, eihän siihen kauaa menisi? Alle sekunti? Ohimolle, pum. Sitten kaikki tämä tuska olisi ohi.

Tällaisten tilanteiden varalle minulla on puhelinnumero tallennettuna kännykkääni. En vain tiedä, mitä sanoisin. "Haluan kuolla", so what? En jaksa enää. Minusta tuntuu, että olen jo luovuttanut, ja taas toistan samaa kaavaa. Kaipaan niin paljon sellaista tukea ja ymmärrystä, etten usko sitä mistään saavani. Enkä tule kestämään tulevaisuutta yksin kaiken tämän taakan kanssa.