Tällä viikolla olen elänyt mielestäni varsin normaalia elämää!

Olen herännyt joka aamu klo 5:45, vienyt koirat pitkälle lenkille, syönyt aamiaiseksi rahkaa ja marjoja, lähtenyt koululle/töihin, syönyt opiskelijaravintolan paskaruokia (ja oksentanut invavessassa...joka päivä), keskustellut tupakkapaikalla tuntemattomienkin kanssa, ahdistunut fukseista, juonut litratolkulla Pepsi Maxia, istunut kahvilassa erään Teron kanssa, istunut puistossa Teron kanssa, suudellut Teron kanssa julkisilla paikoilla, istunut alasti Teron sängynlaidalla tukka takussa, kietonut raajani Teron ympärille, pukeutunut hänen vaateisiinsa ja

tän täytyy loppua.

Sanoin sille, että muhun ei saa ihastua, että asun vielä avokkini kanssa, enkä tiedä olemmeko yhdessä vai emme.

"Ei se mua haittaa, kunhan saan edes pienen osan susta silloin tällöin."

Perkele, helvetti, saatana.

D kuumottaa viesteillä, se haluaa haluaa haluaa ja tarvitsee tarvitsee tarvitsee. Alan olla lopen kyllästynyt sätkynukkena olemiseen. En tiedä mitä tehdä, sillä D on jättänyt minuun muotoisensa jäljen, enkä tiedä, saanko sitä hiottua pois mitenkään, eikä kukaan muukaan sovi siihen tilalle.

Olen yksinäinen. Ystävä palaa vasta jouluna ulkomailta, missä on asunut nyt reilun vuoden. Aluksi meinasin seota ikävästä, mutta nyt olen onnistunut pääsemään mitäänsanomattomaan ihanvitunsama-tilaan. Minua ei oikeastaan kiinnosta. Ei myöskään opiskelukaverit; niillä on omat elämänsä, murheensa, käsittämättömiä pieniä typeriä murheita, joista en jaksa kiinnostua. En tiedä, mistä voisin löytää ystäviä, sellaisia kuin minä, tai edes sellaisia, jotka ymmärtäisivät minua. Ryhmien ihmiset eivät tule kuuloonkaan, sillä pelkään heidän sairauksien tuhoavan myös minut, imevän mukaansa ikuiseen laihdutus/detox/ulostuslääke/oksennuskierteeseen, päihtyneisiin arkipäiviin, impulsiiviseen sekoiluun "hullujen kesken".

Minulla ei ole paikkaa.