Hassua kun täällä netti tökkii ja kuuluvuus on kännykällä muutenkin huono. Facebookin selaamiseen menee ikuisuus - just niin pitkään että hermot menee ja lähtee tekemään jotain muuta. Jännä miten some-riippuvainen sitä onkaan. Tai pelkästään mediariippuvainen. Täällä on radio ja pieni kuvaputki-tv, joka ei meinaa toimia. Radiosta kuuluu koku Yle puhe tmv ja välillä jotain venäjänkielistä horinaa ja musiikkia, josta en ymmärrä sanaakaan.
Oon siivonnut ja tsekannut mummon varastoja läpi. Perus sota-ajan kasvatti; roinaa on liiterit ja ladot ja ullakot täys, samoin maakellari tursuaa säilöttyjä ruokia, mehuja, omenaviiniä, hilloja, perunoita, porkkanoita... halot on hakattu ainakin vuodeksi eteenpäin. Jotenkin kylmää. Tiesikö mummo kuolevansa? Mitä hittoa mä teen tän tavaran kanssa? Mutsille kaikki on ilmeisestikin ihan sama, mutta mulle ei. Haluun kerrankin tehdä jotain kunnolla.
Ilmoitin yliopistolle että olen ensi lukuvuoden poissaolevana. Pääsy pois niistä huumekuvioista tuntuu karmivalta ja pelottavalta,  mutta jotenkin oon niin vapaa.
Nyt meen saunaan ja järveen uimaan (mikäli koirat sallii).
(Pahoittelen mahdollista sekavaa kirjoitusasua kirjoitan kännykällä
)

Silloin kun kaikki meni päin vittua, niin mulla oli yksi paikka, mihin mennä ja olla ja saada olla rauhassa ja sylissä, kuin pieni vauva.
Siellä oli inhottavia katajapuskia polun varrella, pelotti karhut ja huussin ammotava aukko halusi syödä minut.
Siellä ei tarvinnut kertoa mitään, sai vaan olla ja olla ja olla. Ja kalastaa laiturilta ja syödä ahvenia, vaikka niissä on paljon ruotoja. Ja mummo tiesi aina kaiken, vaikken kertonut mitään eikä kukaan kertonu sille mitään.
Eilen vai oliko se toissapäivänä olisin halunnut hypätä sinne monttuun. Äiti katsoi mua kuin ruttoa ja isä oli paennut käsiinsä ja mä huojuin.
Ja nukuin yön sängyssä, johon mummo kuoli enkä päästänyt ketään sen mökkiin sisälle. Se oli sanonut, että tämä on minun turvapaikka ja se kuuluu mulle.
Mun tekisi mieli polttaa tämä talo ja itseni sen mukana.
Harmi vaan, että kaapissa on liikaa oudon makuista viskiä ja Venäjältä tuotua jotain viinaa, jonka kirjaimista en saa selvää.
Tänne mä jään. Kynnän nuo katajat pois ja Muska-kissa saa tottua minun koiriini.

Sai taas nököttää selviämishoitoasemalla tarkkailussa. Aamulla sanoin, että oon ihan fine enkä aio enää tietenkään tehdä itselleni mitään. Joojoo, käydään näyttää haavat, tikkejä ei onneks tarvinnu laittaa, liimat riitti tällä kertaa.

Mun elämällä ei oo mitään suuntaa. Opinnot ei kiinnosta enää, ei mikään tunnu mielekkäältä. Mikään ei kiinnosta. Gradu olis viittä vaille valmis, mutta mun tekis mieli painaa kyseisen tiedoston kohdalla deleteä ja irtisanoo itteni yliopistolta. Voisin painaa duunia 24/ ja lähteä marraskuussa Australiaan ja jäädä sinne.

"Sulla on työ, erinomaisin arvosanoin suoritetut opinnot, asunto, mitä sä valitat?"

Ehkä mä oon vaan pilalle hemmoteltu kakara, jolle mikään ei riitä.

Ois vielä litra punkkua, sitten baariin. Haluan,e ttä joku nussii multa aivot pihalle.

Kreikan ja Kroatian reissu oli ihana ja olen ruskea, kuin papu. Auringon lisäksi olen marinoinut itseni halvoissa viineissä ja drinkeissä, pyörinyt muutamien komeiden miesten kanssa hotellien lämpimien öiden ja ihojemme hien kostuttamissa lakanoissa. Polttanut ketjussa työnnettyäni paljaat varpaat viileään hiekkaan keskellä yötä ja kuunnellut merta, nuollut suolaista ihoa.

"σ 'αγαπώ"