Silloin kun kaikki meni päin vittua, niin mulla oli yksi paikka, mihin mennä ja olla ja saada olla rauhassa ja sylissä, kuin pieni vauva.
Siellä oli inhottavia katajapuskia polun varrella, pelotti karhut ja huussin ammotava aukko halusi syödä minut.
Siellä ei tarvinnut kertoa mitään, sai vaan olla ja olla ja olla. Ja kalastaa laiturilta ja syödä ahvenia, vaikka niissä on paljon ruotoja. Ja mummo tiesi aina kaiken, vaikken kertonut mitään eikä kukaan kertonu sille mitään.
Eilen vai oliko se toissapäivänä olisin halunnut hypätä sinne monttuun. Äiti katsoi mua kuin ruttoa ja isä oli paennut käsiinsä ja mä huojuin.
Ja nukuin yön sängyssä, johon mummo kuoli enkä päästänyt ketään sen mökkiin sisälle. Se oli sanonut, että tämä on minun turvapaikka ja se kuuluu mulle.
Mun tekisi mieli polttaa tämä talo ja itseni sen mukana.
Harmi vaan, että kaapissa on liikaa oudon makuista viskiä ja Venäjältä tuotua jotain viinaa, jonka kirjaimista en saa selvää.
Tänne mä jään. Kynnän nuo katajat pois ja Muska-kissa saa tottua minun koiriini.