Kurkkua ei kurista. Hengitys soljuu kevyenä sisäänulos, veri kohisee korvissa, sormenpäissä - edes varpaat eivät ole jäässä. Katson itseäni peiliin ja näen tyynet silmät, rentoutuneen suun, levollisen olemuksen. Lihakset tuntuvat kimmoisilta ja pehmeiltä, vartalo mukavalta.

Syön säännöllisesti. En laske mitään, mutta veikkaisin saavani energiaa noin 2000kcal päivässä. Yritän olla ajattelematta nelinumeroista lukua, jotta pystyisin elämään itseni kanssa. Riittävä ruoan määrä takaa hyvän olon. Riittävä määrä rasvaa silottaa ihon rypyt ja saa silmät loistamaan. Sopivan alhaiset hiilarit takaavat sen, että mieliala pysyy tasaisena koko päivän verensokerin pysyessä järkevissä lukemissa.

Tunnen tunteita. Muitakin, kuin negatiivisia. Nauran kovaäänisesti, pakahdun ilosta, suutun saatanasti. Usein myös ahdistun kippuraan, masennun peiton alle, mutta en koko aikaa. Elämässäni on muutakin, kuin negatiivista.

Palasin töihin, teen vain 20 tuntista viikkoa. Kandityö on hyvällä mallilla. Minulla on maailman ihanin mies, koti ja eläimet. Olen kipeä, mutta vähemmän.

Minä olen olemassa. Oikeasti.

Elämällä on merkitystä. Oikeasti.

Vuodenvaihde oli raskas, shampanja valui jalkoihin betoniksi, sumensi aistit ja aiheutti riitaa, melkein kohtalokkaan cat fightin; turhaa draamaa, koska olen "vitun vamppi". Silmäni on edelleen violetihtavan sinertävän punertava, inhottava haava silmäkulmasta kohti poskea (siitä jää arpi, onneksi tikkien sijaan käytettiin liimaa), aivotärähdys on onneksi jo laantunut. En uskalla poistua kotoa T:n kanssa, sillä pelkään ihmisten luulevan hänen pahoinpitelevän minua (vaikka oikeasti se olen minä ihan itse).

Supportiivinen "terapia" jatkuu normaalisti. Se tuntuu välillä ainoalta keinolta purkaa ajatusten umpisolmut, sillä en voi puhua kaikesta T:n kanssa, vaikka periaatteessa haluaisin. Hän musertuisi täysin, ei haluaisi minua enää, sillä olen vain Vika, Sairaus ja Paha. Psykologi on hyvä, lempeä ja mukava, sellainen mammamainen, jonka syliin haluaisi käpertyä niin, kuin äitini syliin ei voinut käpertyä, ei edes aloiteta isästä. Psykologin mielestä olen kaunis, viisas, älykäs ja huumorintajuinen. Hän puhuu paskaa.

Vaikka olen sairaslomalla (joka loppuu onneksi 17.1.), olen opiskellut. Toiset sanovat, että ei ei ja ei, toiset kannustavat toimintaan. Olen lukenut kandityöhön liittyvää teoriaa ja kirjallisuutta ja aloittanut kasaamaan sen runkoa Wordille. T:n mielestä olen suloinen, kun istun sykkyrässä olohuoneen lattialla lasit nenällä, tukka sikinsokin pystyssä ponnarilla, yöpaidassa, muistiinpanopaperit, kirjat ja kynät levällään. "Toi on niin sua: hallittu kaaos, josta kukaan muu kuin sä ei ota mitään selvää."

Yleensä vessassa tuijottelen ihmeissäni sormusta, joka on alkanut asettua vasempaan nimettömääni. Nyt olen merkitty, varattu, mutta en tiedä vaikuttaako se ulkopuolisiin - tai minuun.

Viisi päivää sitten äitini halasi minua. "Mä toivon sulle kaikkea hyvää", ihan, kuin jäähyväiset?