Vuodenvaihde oli raskas, shampanja valui jalkoihin betoniksi, sumensi aistit ja aiheutti riitaa, melkein kohtalokkaan cat fightin; turhaa draamaa, koska olen "vitun vamppi". Silmäni on edelleen violetihtavan sinertävän punertava, inhottava haava silmäkulmasta kohti poskea (siitä jää arpi, onneksi tikkien sijaan käytettiin liimaa), aivotärähdys on onneksi jo laantunut. En uskalla poistua kotoa T:n kanssa, sillä pelkään ihmisten luulevan hänen pahoinpitelevän minua (vaikka oikeasti se olen minä ihan itse).

Supportiivinen "terapia" jatkuu normaalisti. Se tuntuu välillä ainoalta keinolta purkaa ajatusten umpisolmut, sillä en voi puhua kaikesta T:n kanssa, vaikka periaatteessa haluaisin. Hän musertuisi täysin, ei haluaisi minua enää, sillä olen vain Vika, Sairaus ja Paha. Psykologi on hyvä, lempeä ja mukava, sellainen mammamainen, jonka syliin haluaisi käpertyä niin, kuin äitini syliin ei voinut käpertyä, ei edes aloiteta isästä. Psykologin mielestä olen kaunis, viisas, älykäs ja huumorintajuinen. Hän puhuu paskaa.

Vaikka olen sairaslomalla (joka loppuu onneksi 17.1.), olen opiskellut. Toiset sanovat, että ei ei ja ei, toiset kannustavat toimintaan. Olen lukenut kandityöhön liittyvää teoriaa ja kirjallisuutta ja aloittanut kasaamaan sen runkoa Wordille. T:n mielestä olen suloinen, kun istun sykkyrässä olohuoneen lattialla lasit nenällä, tukka sikinsokin pystyssä ponnarilla, yöpaidassa, muistiinpanopaperit, kirjat ja kynät levällään. "Toi on niin sua: hallittu kaaos, josta kukaan muu kuin sä ei ota mitään selvää."

Yleensä vessassa tuijottelen ihmeissäni sormusta, joka on alkanut asettua vasempaan nimettömääni. Nyt olen merkitty, varattu, mutta en tiedä vaikuttaako se ulkopuolisiin - tai minuun.

Viisi päivää sitten äitini halasi minua. "Mä toivon sulle kaikkea hyvää", ihan, kuin jäähyväiset?