Kaikki on mustaa. Harmaata. Influenssa kolottaa lihaksissa ja luissa ja ytimissä. Naama on valkoinen, Panacodit jyllää, mutteivät toimi lääkärin määräämällä annostuksella, joka on auttamattoman pieni. Onneksi niitä on varastossa pahanpäivän varalle.

Vatsaan sattuu vieläkin se abortti, tiputteluvuotoa on jatkuvasti, paneminen sattuu, mutta suostun siihen silti.

Huomenna on neurologin tutkimukset ja pääni magneettikuvataan. Viiltävät, sietämättömät päänsäryt ja migreenit vaivaavat viikottain. Särkylääkkeet aiheuttavat nykyään herkästi vatsahaavan (miksi miellän vatsahaavan jotenkin lihavien ihmisten ongelmaksi?), joten joudun käymään jokaisesta kivusta lääkärillä ottamassa injektion takapuoleen.

Haluan syödä, en halua syödä. En halua oksentaa, haluan oksentaa. Olen ruma ja lihava. Sittenkin ihan ok? Miksi kaikki on niin outoa?

Lähimuisti pätkii ja keskittyminen on epätoivoista. Iho kuivuu ja kutisee. Juoksen illasta toiseen lähimetsän 7 kilometrin lenkin, jotta pääsisin salaa oksentamaan pusikkoon. Kerran pyörtyminen oli niin lähellä, että koira ehti syödä yrjöt. Must be delicious.

D tärisyttelee mulle tatskoja. Ulkona tuulee niin, että parvekelasit kalisee. Me ei puhuta mitään, koska meidän ei tarvitse. D:n rakkauskirjeet ihollani, pään hellä rapsutus aamulla, kun olen käynyt dosetilla, sormet vitussa - taas olen myöhässä.

Mutta lentäen myöhässä.

Eilen yöllä makasin läheisen metsän kalliolla, kylmä ilma nipisteli ihoa ja nenää ja varpaita, mutta tähdet olivat niin kirkkaita, että mua itketti. Miten pieni ja mitätön mä olen! Miten naurettavaa ja sattumanvaraista kaikki on, miksi mä makasin siinä kalliolla. Yksikin sekunnin tuhannesosa eri tavalla, niin mua ei välttämättä olisi olemassa.

Joku muu ehkä osaisi nauttia tästä elämästä, mutta minä sen sijaan vaan virun täällä päivästä toiseen, yritän löytää merkityksiä asioista, jotka loppujen lopuksi ovat täysin mitättömiä. Itken jotain rasvasoluja. Oikeasti. Huolestun jo viinipullon avatessani, että kohta se loppuu. Työnnän piikin suoneeni, jotta voisin olla olematta. Vaikka avaruuden mittakaavassa mua ei edes oikeastaan ole.

Musta kaikki on niin henkeäsalpaavan typerää, kaikki siis mitä teen on turhaa ja typerää.

Pariisin Kevään keikalla Tavastialla pari viikkoa sitten seisoin paikoillani silmät kiinni ja itkin hiljaa, kun muut huusivat. Sinä hetkenä olin siinä, juuri siinä missä pitääkin. Viski hulisi päässäni ja vieraan miehen kädet keinuttivat minua, eikä se nähnyt että itken.

Tässä mun syömishäiriössä ei ole enää kysymys laihduttamisesta.

Olen painanut 52 kiloa, kun tavoitteeni oli aluksi painaa 60 kiloa. Olin ihan vitun onneton ja läski.

Olen painanut 45 kiloa ja ollut tiputuksessa. Olin vielä onnettomempi ja vielä läskimpi.

Olen painanut 85 kiloa. Olin onneton ja läski.

Olen painanut kaikkea. Olen aina onneton. Ei se ole se paino. Laihduttaminen, lihominen.

Se on vaan Dominokeksejä, litrakaupalla jäätelöä, pussillinen ranskanleipää, paketillinen voita. Se on verta tihkuva kurkku ja sekava olotila, kun ei tiedä onko tyytyväinen siihen, mitä on saanut aikaan, vai haluaisiko vaan tappaa itsensä.

En enää välitä, kuinka paljon painan. Olen luovuttanut. Olen silti ruma ja lihava. Haluaisin syödä, mutten uskalla. Kuinka kauan tätä on kestänyt? 16 vuotta? Sydän sanoi tällä viikolla, että ei kestä. Vietin sairaalassa kaksi päivää, kun rytmihäiriöt oli niin pahoja, että tuntui, että kuolen. Olisinpa kuollut.

Lääkäri sanoi tiistaina, että mulla on ehkä vuosi elinaikaa, jos jatkan tätä rataa. En tiedä, haittaako se, vai onko se vain helpottava tieto? Että olisin kerrankin onnistunut jossain, mitä olen tavoitellut jo niin kauan?