Eilen yöllä makasin läheisen metsän kalliolla, kylmä ilma nipisteli ihoa ja nenää ja varpaita, mutta tähdet olivat niin kirkkaita, että mua itketti. Miten pieni ja mitätön mä olen! Miten naurettavaa ja sattumanvaraista kaikki on, miksi mä makasin siinä kalliolla. Yksikin sekunnin tuhannesosa eri tavalla, niin mua ei välttämättä olisi olemassa.

Joku muu ehkä osaisi nauttia tästä elämästä, mutta minä sen sijaan vaan virun täällä päivästä toiseen, yritän löytää merkityksiä asioista, jotka loppujen lopuksi ovat täysin mitättömiä. Itken jotain rasvasoluja. Oikeasti. Huolestun jo viinipullon avatessani, että kohta se loppuu. Työnnän piikin suoneeni, jotta voisin olla olematta. Vaikka avaruuden mittakaavassa mua ei edes oikeastaan ole.

Musta kaikki on niin henkeäsalpaavan typerää, kaikki siis mitä teen on turhaa ja typerää.

Pariisin Kevään keikalla Tavastialla pari viikkoa sitten seisoin paikoillani silmät kiinni ja itkin hiljaa, kun muut huusivat. Sinä hetkenä olin siinä, juuri siinä missä pitääkin. Viski hulisi päässäni ja vieraan miehen kädet keinuttivat minua, eikä se nähnyt että itken.