Mun masussa on taas tyyppi. Olisko tää viides kerta?
Mulla voisi olla 10-vuotias poika.
Mun elämä voisi olla niin erilaista.
Mulla voisi olla myös muita lapsia neljä.
Mä oon ollut niin itsekäs. Mun kroppaa ei oo tehty mun tuhottavaksi, vaan jonkun muun elettäväksi.
Mun mahassa möyhyää. Nipistelee ja tuntuu hassulta.
Oon lihava ämmä, mutta se ei haittaa.

Koska mun elämällä on tarkoitus nyt.

Ensimmäistä kertaa vuosiin tuntuu, että olen järjissäni. Että mulla on suunnitelmia ja toiveita tulevaisuudelle, enkä halua kuolla tai olla itsetuhoinen. 1,5kk hoitojakso tuli tarpeeseen, vaikka menetinkin työpaikkani siinä sivussa. Se on sivuseikka - mulla on jo luvassa uusia haasteita syksyllä, kiitos kandityön pääsen tekemään maisterin tutkimuksen palkallisena samassa paikassa.

Okei, juon edelleen, mutta 3 litran viinitonkan sijaan pari siideriä. Subusta olen päässyt kokonaan eroon. NA on oikeasti hyvä juttu.

D:n tuomio on ensi vuoden loppuun, ainakin aluksi. Sillä tulee pari oikeudenkäyntiä vielä syksyllä, eli kakku voi pidentyä. En ole käynyt katsomassa sitä pyynnöistä huolimatta, olen vaan hoitanut jotain paperiasioita sen puolesta.

Pelottavaa ajatella, etten muista mitään viimeisestä puolesta vuodesta.