Keskiviikosta lähtien oon vaan maannut sängyssä ja itkenyt. On ollut niin lohduttoman musertava olo, etten pysty edes sanoin kuvailemaan sitä. On ollut niin ikävä mummoa, pikkusiskoa ja D:tä, että rintaa on puristanut ja vihlonut niin kovasti, että muutaman kerran jo näppäilin 112. Kuukausien reippaana pysyminen on vienyt kaikki voimani. Paikallinen psykiatrian erikoisosaamisyksikkö on 200km päässä, joten tyydyn lähinnä lääkeenjäämistöihini ja viskiin. Halaan koiraa vähän tiukemmin.

Miten voin olla näin yksin.

Olen saanut kivan työn läheiseltä tallilta, siellä koiratkin viihtyy. En tiedä hevosista mitään, mutta lapion paskaa, ruokin eläimiä, harjailen turahtelevia hevosia ja nuuhkin heinää. Palkaksi saan kaksi ruokaa päivässä ja parisataa euroa kuussa. Tallilla on sellainen tähtisilmäinen kiharapäinen Samu, joka on mua 7 vuotta nuorempi, tallin omistajien poika. Ollaan juteltu ja tehty hommia yhdessä ja olen ihan hulluna siihen. Tai ehkä siihen, että se on ainut varteenotettava mies koko tässä kyläpahasessa, enkä ole saanut munaa kuukausiin. Se on vaan niin ujo ja selvästi täysin kokematon. Mun pitää varmaan juottaa se humalaan ja viedä mökkiini tai jotain.

Perunkirjoitushommat on selkeät, ja mä elelen täällä ainakin vuoden ihan tyytyväisenä. Kaksikin mahdollisesti, jos saan yhden tontin osuuden myytyä pois.

Mun elämä on muuttunut ihan täysin. Se on mun mummon ansiota kaikki.