Keskiviikosta lähtien oon vaan maannut sängyssä ja itkenyt. On ollut niin lohduttoman musertava olo, etten pysty edes sanoin kuvailemaan sitä. On ollut niin ikävä mummoa, pikkusiskoa ja D:tä, että rintaa on puristanut ja vihlonut niin kovasti, että muutaman kerran jo näppäilin 112. Kuukausien reippaana pysyminen on vienyt kaikki voimani. Paikallinen psykiatrian erikoisosaamisyksikkö on 200km päässä, joten tyydyn lähinnä lääkeenjäämistöihini ja viskiin. Halaan koiraa vähän tiukemmin.

Miten voin olla näin yksin.