Päässä jyllää päivästä toiseen samat ristiriidat. Olen läski, pitäisi laskea kaloreita, pitäisi mennä lenkille, mutta en laske enkä mene, vaan oksennan ja tunnen hirveää syyllisyyttä kaikesta olemiseeni liittyvästä. Olen sairas, minun pitäisi syödä lääkkeet säännöllisesti nyt, kun hyvät sellaiset on löytyneet, tiedän, että niistä seuraa hyvää, mutta sen sijaan ryyppään ja olen taas lipsuillut bupren kanssa ja unohtelen lääkkeet.

Sitten koittaa päivä, jona herään aamulla klo 7.30, lenkitän koirat tyhjällä vatsalla, otan lääkekouralliseni (joka sisältää vitamiinit ja rasvahapot), juon aamiaiseksi kahvia, lounaaksi näykin salaattia, iltapäivällä lenkkeilen koirien kanssa jälleen, ilalla juon teetä ja nakerran riisikakkua ja kurkkua ja tunnen niin suurta mielihyvää ja ylemmyyttä joitain muita ihmisiä (en tosin tiedä ketä) kohtaan.

Mutta kun elimistö tarvitsee ruokaa ja unta. Elimistö ei tarvitse alkoholia ja huumeita. Mun mieli tarvitsee niitä paikkaamaan aukkoja, joiden täytteeksi en löydä muutakaan. Mun mieli haluaa oksentaa, koska en osaa purkaa ahdistusta mitenkään muuten. Mun elimistö vaatii ruokaa ja ahmii oksentamisen jälkeen varmuuden vuoksi vähän lisää.

Olen ruma, olen lihava, huono ja naurettava, mutta en saisi kiduttaa itseäni. Se on se pahin ristiriita.

D on kotona.

Ahdistaa, vatsaan sattuu. Hikoiluttaa, emättimessä sykkii, itkettää. Pameja. Panacodia. Kipuja. Särkyjä. Pilveä.

Sain sellaiset kehut kandityöstä, että olen ihan hysteerinen vieläkin. Menin ihan lukkoon, sydän hakkasi, hengitys salpaantui, lihaksista pakeni kaikki voima ja tuntui, että lyhistyn siihen paikkaan. Proffan sanat kaikui seinillä ja mun pääkallon sisällä, korvakäytävissä, mutten erottanut niitä toisistaan. Möäämmmihheaaölkgfghhhiiiuuuuuuuu. Nyökyttelin, yritin hymyillä, nieleskellä, vaikka suu oli kuiva kuin aavikko.

Seuraavana päivänä minulla oli kuumetta 39,9 astetta ja oli lähellä, etten soittanut itselleni ambulanssia. Kristian kävi välillä ja toi safkaa ynnä muuta, hieroi mun jalkoja ja toisti samoja asioita, joita D oli kertonut mulle jo aiemmin päivällä.

Kehuista huolimatta en uskalla aloittaa maisteriopintoja. Musta ei ole siihen, en pysty, en jaksa, en kestä, en osaa.

D on taas Vantaalla. Mä pyörin kotona ja mietin ja pelkään ja itken ja poltan jointin ja juon kaiken, mitä käsiini löydän. Tää on paha. Tää on tosi paha. D soittaa joka päivä, sillä on ikävä mua ja mulla sitä, se sanoi että Kristian käy tsekkaamassa että olen kunnossa. Haluan, että D tulee tsekkaamaan, olenko kunnossa. Se ei onnistu. Mä itken ja itken ja itken.

Ja olen surullinen ja vihainen ja epätoivoinen ja täynnä kaikkia hirveitä tunteita. Joudunko mä sittenkin olemaan yksin, vaan koska D on vitun ajattelematon idiootti?

Nyt kaikki on hiljaista. Mun päässä ei liiku mitään. Mä vaan oon, tuijotan tsunamidokkaria, poltan tupakkaa ja vaan oon.