Päässä jyllää päivästä toiseen samat ristiriidat. Olen läski, pitäisi laskea kaloreita, pitäisi mennä lenkille, mutta en laske enkä mene, vaan oksennan ja tunnen hirveää syyllisyyttä kaikesta olemiseeni liittyvästä. Olen sairas, minun pitäisi syödä lääkkeet säännöllisesti nyt, kun hyvät sellaiset on löytyneet, tiedän, että niistä seuraa hyvää, mutta sen sijaan ryyppään ja olen taas lipsuillut bupren kanssa ja unohtelen lääkkeet.

Sitten koittaa päivä, jona herään aamulla klo 7.30, lenkitän koirat tyhjällä vatsalla, otan lääkekouralliseni (joka sisältää vitamiinit ja rasvahapot), juon aamiaiseksi kahvia, lounaaksi näykin salaattia, iltapäivällä lenkkeilen koirien kanssa jälleen, ilalla juon teetä ja nakerran riisikakkua ja kurkkua ja tunnen niin suurta mielihyvää ja ylemmyyttä joitain muita ihmisiä (en tosin tiedä ketä) kohtaan.

Mutta kun elimistö tarvitsee ruokaa ja unta. Elimistö ei tarvitse alkoholia ja huumeita. Mun mieli tarvitsee niitä paikkaamaan aukkoja, joiden täytteeksi en löydä muutakaan. Mun mieli haluaa oksentaa, koska en osaa purkaa ahdistusta mitenkään muuten. Mun elimistö vaatii ruokaa ja ahmii oksentamisen jälkeen varmuuden vuoksi vähän lisää.

Olen ruma, olen lihava, huono ja naurettava, mutta en saisi kiduttaa itseäni. Se on se pahin ristiriita.