Rakastumisessa on pahinta menettämisen pelko.

Rakastuminen tuntuu siksi samanaikaisesti niin saatanan ihanalta ja kamalalta. Se sama tunne sekoittuu keskenään: tuntuu yhtaikaa ihan vitun sairaan vitun kauhealta ja aivan järjettömän ihanalta. Miten semmoisen ristiriidan kanssa voi edes normaali ihminen elää? Miten?

Että entä jos. Aina on entä jos. Eikä sille voi mitään, kun pelkää taas niitä hylkäämisiä kuollakseen.

Sitten kun Neitiä pelottaa, Neiti tekee sitä mitä osaa: nussii, vetää koksua ja valuu kiimaa, epätietoa, kaipuuta sellaisesta läheisyydestä, jota ei ole kuitenkaan.

Kun on hylätty, niin haluaa itse hylätä. Siitä tulee nautinnollisen sadistinen olo, kun ensin rakastuu, toinen rakastuu myös, sitten voit itse tuhota kaiken ja aiheuttaa toiselle mielipahaa. Se tuntuu vitun hyvältä. Siitäs sait vitun kusipaska, kun kerrankin kajosit. Siltä se tuntuu. Se on puhdasta kostoa.

Menit tunkeutumaan muhun, mukamas tunsit mut, muttet silti ikinä kysynyt, miksi vuodan verta, miksi oikeasti olen sairaalassa (EKG error, haistakaa vittu, yrjöämisestä se on), miksi itken "jotain", miksi en suostu nussimaan ihmistä, jota "rakastan". Miksi en kykene läheisyyteen, miksi

en tunne mitään.