Lääkärini (psyk.puolella) on sitä mieltä, että tämä Tero-juttu ei ole hyvä asia "toipumiseni" kannalta. Mutta enhän minä ole toipumassa, vaan minua pidetään hengissä.

Niin ne ovat sanoneet ihan suoraan, ei siinä ollut varaa epäillä. Supportiivista hoitoa.

Tuplattiin taas tasaavia. Ne haluaa, etten tunne mitään - hyvää tai huonoa. Niin minä ilmeisesti sitten pysyn hengissä ja pois sairaalasta. Kun olen ilmeetön kävelevä ihmisruumis. Mielummin olisin kuollut.

"Potilas vahvasti sairaudentunnoton ja lääkekielteinen."

Kyllä mä tiedän olevani sairas ja tarvitsen apua, mutta en halua menettää sitä olemattoman pientä prosenttia hyvästä, jota joskus saatan tuntea. Haluaisin lääkkeitä, jotka nostaisivat hieman mielialaa, poistaisivat ahdistuksen, masennuksen ja ne oikeat maniat, jotka pommittavat minut raunioiksi, mutten lääkkeitä, jotka poistavat ihan kaiken jättäen jäljelle mitättömyyden, tyhjyyden. Se on täydellinen olotila ehkä heidän näkökulmastaan.

"Potilaalla maniapainotteisia euforisia tuntemuksia."

 Olen yrittänyt hokea, että tämä ei ole maniaa. Tämä on aivan uskomattoman ihmisen kohtaamisesta ja syvän yhteyden luomisesta aiheutuvaa mielihyvää, sellaista tervettä. Sellaista, ettei tee mieli oksentaa tai vetää kamaa, nussia kaikkea mikä liikkuu tai viillellä. Mutta se pitää joka tapauksessa viilata pois.

En voi käsittää tätä. Olen itkenyt koko päivän lähes taukoamatta. En ymmärrä, miten lääkärini voi olla noin julma ja sydämetön. Olisin luullut, että hän olisi iloinen tästä hyvästä asiasta, mutta ei.

Tai sitten olen itse vain näköalaton sairas luuseri.