Asumiskuviot ovat edelleen sekaisin, enkä tiedä, mitä tapahtuu. Olen joutunut yöpymään vanhempieni luona vierashuoneessa  (entinen oma huoneeni), mikä tuntuu niin pahalta, että olen joutunut tuplaamaan tarvittavien unilääkkeiden määrän saadakseni nukuttua levottomasti edes pari hikistä tuntia. Viime yönä katsoin kelloa klo 00:20, 1:45, 2:05, 3:45, 4:30 ja lopulta kuudelta nousin täysin ryytyneenä ylös. Tuntuu, kuin joku olisi mojauttanut minua pesäpallomailalla takaraivoon - mikään ei toimi, kaikki on tahmeaa ja kankeaa, lihaksia ja päätä särkee, kandityön palautteen lukeminen ei ole käynyt edes vielä mielessäkään.

Hyvää on se, että olen päässyt viettämään aikaa pikkusiskoni kanssa. Hän on niin kovin sulkeutunut ja vihainen nuori neiti, että ihan pelottaa. Pitkähihaiset paidat, runsas hajuvesien käyttö ja muu vastaava piilottelu tuntuu niin surullisen tutulta, etten tiedä, miten päin olisin. Piilotin omat pakolliset lääkkeeni mielestäni ihan ovelasti, jottei sisko pääsisi niihin käsiksi. Äidin silmät ovat, kuin kuolleen kalan möllöttävät, lasittuneet pallukat. Silmäpussit tuntuvat venyvän koko ajan alaspäin ja tummuvan pimenevien iltojen tahtiin. Äiti yrittää hymyillä, mutta hymy muistuttaa irvistystä. Isä pakenee tapansa mukaan Lappiin virveleidensä kanssa - äitiä, siskoa, minua, menneisyyttä.

Muut lapset yrittävät olla hiljaa, näkymättömiä.

Tämä koko perhe on niin sairas. Pahinta on tieto siitä, etten ollut ainoa uhri.

Huomenna pääsen Teron luo, mikä helpottaa jonkin verran. Kävelen ympäriinsä ulkona, metsissä, ja palaan kotiin vasta myöhään, etten joutuisi niihin päivällispöytäkeskusteluihin kuuntelemaan raskaita hengitysääniä, huokailua ja hiljaisuutta.

Ahdistus purkautuu tyypillisesti bulimian keinoin. On päiviä, jolloin en pysty juomaan edes vettä antamatta sitä ylen. Kaikki paine vatsalaukussa on sietämätöntä ja tuskallista. Olen itkuherkkä ja haluaisin avata ranteeni taas.