Kännykkä piippaa D:tä D:n perään, päässäni surisee ja hurisee, rintakehässä tuntuu lämpimän maaniselta. Voisinko mennä, vain kerran, maistaa menneisyyttäni? (En voi tuhota tätä elämää, en voi.)

Kandityö etenee vauhdilla, kirjaimet valuvat näytölle, sivuja toistensa perään, en palaa lukemaan kirjoittamaani. Proffa oikolukekoot, ihmetelkööt kummallisen lennokkaita johtopäätöksiäni, jotka karkailevat teoreettisesta viitekehyksestä. Lennokasta scheissea, mutta onneksi kandi on vain pilipalijuttu, kohta alta pois hoidettu (ja ihan aikataulussa!). T on ylpeä ja halailee minua jatkuvasti, kuin räsynukkea. Nostelee ilmaan ja varasi matkan Tokioon.

Minä olen turta sisältä, en edes läikähtänyt Tokio-asiasta, vaikka olen sinne halunnut aina, niin kauan, kuin muistan, ja nyt se on tapahtumassa kuuden kuukauden kuluttua. Typeriä rakennuksia, typeriä teitä, ihmisiä ja asioita sielläkin on. Kaikki on loppujen lopuksi samaa harmaata, saastunutta paskaa. (Ostan sieltä hengityssuojaimen sulautuakseni joukkoon, vaikka taidan olla liian pitkä sulautuakseni.) Väänsin kuitenkin hampaat esiin ja jostain sain kaivettua energiaryöpyn, jonka avulla sain teko-hihkuttua ja teko-riemuittua. Tekoilun jälkeen olin niin puhki, että jouduin nukkumaan päiväunet.

Syön hedelmiä ja tofua. Liha ällöttää, mutta proteiinia on saatava. Eilen söin kolme vihreää omenaa, savustettua tofua, verigreippiä ja tuoretta ananasta. Tuntuu kivalta, kun sokeri hulisee suonissa, vaikka hulina ei kestäkään kauaa ja sitten tulee paha olo. Lääkärin mukaan nyt on tärkeää lähinnä se, että edes syön. Valehtelin sille, että "helposti 1500kcal", kun totuus liehuu siinä 800kcal paikkeilla. Jos siinäkään. Ärsyttää se punnitseminen, verenpaineiden ja -sokereiden jatkuva mittailu, kaikkien instrumenttien kosketus ja kopelointi. Vihaan kehoani niin, että jokaisen punnitus/tutkimusoperaation jälkeen joudun puremaan kieleen/poskeen/huuleen verisen reiän, jotta paniikkikohtaus pysyisi poissa.

Mä olen saatana 26-vuotias, ja tämä on mun elämää. Mä haluaisin nauttia elämästä, varsinkin nyt kun aurinko paistaa, mutta mun aivot ei anna vapautta. Ne vaan junnaa ja pitää mut tiukassa otteessa, tuskassa ja kivussa ja pelossa.