Turvallinen, tavallinen, tasapainoisuuden mahdollistava elämä on niin ahdistavaa; tunnen tukehtuvani, kuin olisin kahlittu, suukapula, sidottu päivärytmiin. Kaipaan epätasaisuutta, epävarmuutta, sekavuustiloja ja kaikkea sitä, mitä joskus olin. Nyt olen kuihtunut, kasaanpainunut, mitäänsanomattoman flegmaattinen, lähes ylipainoinen, saamaton paska.

"Taas puhut itsestäsi negatiiviseen sävyyn", --- njoo joo, kyllä mä tiedän, että tästä itsensä soimaamisesta pitäisi päästä eroon, mutta kun!

Duunissa on tuskaa, mutta pakotan itseni ylös joka aamu. Sairaspäivärahalla ei yksinkertaisesti elä, vaikka T:lla onkin hyvät tulot. Rakenteettomat päivät takaavat sen, että vietän tunti toisensa jälkeen siideriä lipittäen jossain puistossa ja päädyn nussimaan tuntemattomia. Nyt on sentään ryhti ja kuri ja järjestys ja palkka ja vastuu.

Olen niin vitun onneton.