Kaksi vuorokautta sitten minä näin ne miehet, ne olivat yhdessä, näyttivät juonittelevan ja liottivat yököttäviä, paksuja huuliaan kaljassa, heillä oli aurinkolasit ja kynityt tukat ja paksut niskat ja pystyin haistamaan sen pinttyneen hien ja pölyn ja sähkön ja metallin. Ne olivat jo vanhoja, mutta en voinut erehtyä heistä, sehän on selvää; jo edellisen korttelin takana alaselkää alkoi vihloa pahaenteisesti ja jouduin nojaamaan hetken, hengittämään syvään ja ihmettelemään, mitä tapahtuu. Sitten näin ne, sitten tajusin, vatsassa meni kaikki ylösalaisin ja sielu tuntui karkaavan korvista sieraimista silmistä jonnekin, se meni pois ja minun ruumiini hoiperteli terassin ohi, mutten ollut siinä onneksi kuitenkaan, vaikka tiedän olleeni.

Päätin yrittää kirjoittaa, sillä olen vieläkin sellaisessa oudossa usvassa, eikä mikään ole todellista. Eilen liu'uin makaamaan tutulle betoniselle keittiötasolle, mutta kylmä ei tuntunut kylmältä, eikä kyrpä kyrvältä, eikä viini auttanut, eikä bupre, eikä veitsi, koska tuntoaisti on vinossa ja väärin, enkä minä ole olemassakaan ja ainoa asia, jonka tunnen on jatkuva kylmänväre jokaisella neliösenttimetrillä ihollani, jonka väitetään olevan minun.

Lihaksissa ei ole voimaa, luiden avulla köpöttelen vain, joku liikuttaa niitä eteenpäin, enkä minä näe vaaroja enkä osaa niitä pelätä.