Ei ne pitäneet minua siellä, kuin kolme yötä. Onneksi, alkoi puuduttamaan se makoilu ja joidenkin kesähoitsujen säälittävät yritykset saada keskusteluyhteyttä aikaan. Ei minuun kannata niiden nuoruuden innokkuutta ja energiaa hukata - liian monet ovat hukanneet jo, turhaan. Satoja, satoja tuhansia euroja, satoja, satoja tunteja terapioita, öitä inhottavissa lakanoissa, ruiskeita, pillereitä, sidetarpeita, tikkejä, kyyneleitä.

Olen edelleen sama. Pisteessä A. Lääkäri pyysi arvioimaan tilanteeni "kehittymistä" vuodesta 2007 tähän päivään asti. Sanoin, että olen edelleen sama. Pisteessä A. Lääkäri oli hiljaa liian kauan, aloin jo hermostuneena vitkutellanitkutella tuolilla, hiki alkoi puskea ohimoille. Kirjoitti tarvittavan reseptin ja mölisi jotain, en jaksanut keskittyä. Halusin vaan pois, hymyilin ja esitin reipasta, että kyllä tästä taas selvitään, kuten aina. Kiitos kun kuroitte minut kasaan, heippa ja apteekin kautta kotiin.

T alkaa olla aivan finaalissa. Sen näkee siitä pelonsekaisesta katseesta, kun se tulee kotiin; se juoksee raput ylös, ja siitä jäykästä asennosta, kun minä tulen kotiin ja hän istuu sohvalla odottamassa kännykkä kädessä. Se pelkää. T ei ole enää sama, kuin silloin, kun tapasimme. Se eloisa, huumorintajuinen, energinen ihminen on kuihtunut. Se pelkää minua ja sairauttani.

Kotona ilmapiiri on kylmä ja kireä. Väkisin nukumme lähekkäin kummankin vartalot jännittyneinä. Tiedän, että kohta räjähtää, jokin laukeaa, ja sitten tämä kaikki on ohi, ja voin myydä sormukseni ja syöksyä syvemmälle itsetuhoon.

Siinä vaiheessa suunnitelmani on selvä. Siinä vaiheessa en enää välitä - en mistään. Sitten minä tapan itseni.