Käyn päiväsairaalassa (ja salaa iltatöissä) tuijottamassa, kun vitun typerät pikkutytöt tekevät koruja ja askartelevat ja puhuvat ongelmistaan. 18- ja 19-vuotiaat. Mä istun sohvalla ja mietin, että olen kohta 27-vuotias, melkein 10 vuotta noita pikkupimuja vanhempi, ja täällä mä istun, eikä mulla ole kellekään enää mitään sanottavaa, kun olen sanonut jo kaiken.

Tiedän että ne seuraa mua, mun käyttäytymistä, aktiivisuutta, jutteluita, paikallaoloa, poissaoloja. Puhalluttavat joka aamu, seuloja mitenkuten. Yrittävät ison verkoston avulla motivoida mua taas päihdekuntoutukseen. Mut en tiedä, onko mulla siihen enää voimia. En ole yhtään onnellisempi silloinkaan, siis kun olen ollut pitkään selvinpäin. Olen ehkä fyysisesti paremmassa kunnossa, mutta muuten - ihan sama.

Kulutan jonkun toisen paikkaa tuolla. Dokaan viikonloput, olen jotenkin pystynyt olee ilman aineita, mikä on toki positiivista, vaikkei alko sen parempaa olekaan.

Vielä kolme viikkoa sairaalaa. Tai se tuntuu enemmänkin joltain vitun asukastalolta, jossa on lääkkeidenjako ja labra.

Mulla ei oo mitään, eikä maailmalla oo mulle mitään.