Olen kussut muutaman ihmissuhteen vastapainoksi niille ihmissuhteille, jotka sain vähän aikaa sitten. Olen sanonut mitä ajattelen oikeasti (eli siis olen ollut jotain mieltä jostain, mikä on aivan outoa, koska musta tuntuu, että mulla ei ole ollut vuosikausiin mitään järkeviä mielipiteitä mistään) asioista ja siitä, mitä minusta puhutaan. Ehkä on parempi saada huonot ihmissuhteet pois harteilta, niin voi jatkaa eteenpäin kepeämmin hartein. Silti surettaa, mutta toisaalta ei - olen kaivannut kunnon irtiottoa ja vanhasta irtaantumista (D:stä en näköjään kykene irtaantumaan millään; tälläkin hetkellä hän nukkuu sängylläni).

Kuoleman toive on palannut. Päiväsairaalasta ei ollut muuta, kuin haittaa, joten lopetin sen ja palasin töihin. Työpäivien luomat rutiinit pitävät pääni rippeet edes jotenkuten kasassa, enkä sitäpaitsi kestä stressiä raha-asioista. Näen joka kulman takana mahdollisuuksia: tässä voisin heittäytyä auton alle, tältä sillalta voisin hypätä moottoritielle, tuosta pääsisin kiipeämään katolle, D:llä on se ysimillinen Sig Sauer.

On niin hirveä ikävä T:n luokse, että keuhkoja vihloo ja hengitys on pinnallista. Itkeskelen illat ja pyörin kotona, otan D:n luokseni saadakseni edes jotain lohtua ja tuttua.

Puistoissa on tuttuja kasvoja, joiden nimiä en muista, mutta jotka muistavat minut ja tulevat halaamaan. Kehuvat että oletpas laihtunut ja joku mies taputtaa pyllylle. Viinipullon jälkeen hymyni muuttuu välinpitämättömäksi ja etsin sumuisten katseiden joukosta jotain, joka pitäisi minusta kiinni ja näyttäisi, että olen olemassa ja edes yhden yön tärkeä.