Voin sanoa, että en toivo haimatulehdusta kenellekään. En edes pahimmalle viholliselleni (vaikkei minulla sellaisia olekaan, kai). Tällä kertaa tulehduksen aiheutti tosin sappikivi, eikä alkoholinkäyttö, eli sikäli positiivista. Mahassa on reikä ja olo on niin heikko, että olen varmaankin koko loppuviikon vuodelevossa. D jopa otti palkatonta lomaa, jotta voisi olla mun kanssa ja seurata vointiani. Ja pitää musta hyvää huolta.

En ole pystynyt syömään kunnolla reiluun viikkoon. Kylki- ja lonkkaluut tuntuvat ihanilta, kun niitä sivelee. Ne tuntuvat parhaiten tietysti selällään maatessa, mitä olen tehnyt tässä jo hyvän aikaa. Sivelen alavatsaani. Miten voi olla mahdollista, että siellä lilluu taas jotain soluja, jotka jakautuvat. D kantaa mulle jugurttia ja hedelmiä ja itse tekemiään lihapullia. Syön velvollisuudentunteesta. Koska on pakko, että paranen kunnolla. Pakko, että voidaan mennä joulukuussa naimisiin. Että voidaan muuttaa mun tavarat tänne mahdollisimman pian.

Pienehköstä takapakista, kivusta ja särystä huolimatta olo on omituisen auvoinen, onnellinen ja täyttynyt. Tällaista olotilaa olen hakenut lähinnä päihteistä. Nyt olen selvinpäin. D:n käsi vartaloni ympärillä pelastaa kaiken. Kaikki on hyvin.