Vanhempani pahoinpitelevät minua sanoillaan ruokapöydässä, minä nielen raivon, kiukun, annan kyynelten polttaa silmät, mutten päästä niitä ulos. Nieleskelen kirein leuoin paloja pinaattipiirakasta (hiilareitarasvaakuinkapaljontässäonkaloreita) ja odotan, että pääsen karkuun vessaan, kakomaan kaiken ulos. Kuulemma olen kamalan näköinen; "eihän sinun kanssasi kehtaa minnekään lähteä, harjaisit edes hiukset".

Kun piina on ohi, en voi vastustella. Syöksyn kauppaan kuin sumussa, lapan koriin suklaakeksejä, mangomeloni-jäätelöä, minttukrokanttisuklaata, Barbeque-sipsejä, lihapiirakoita ja dallaspullia.

Lopulta, kaiken sen irvistävän, yököttävän ja tahmaisen illan jälkeen makaan sängyssä kahden peiton alla, sydän lyö heikosti ja tuntuu välillä pysähtyneen kokonaan. Rintaa pistää ja silmät eivät pysty fokusoitumaan mihinkään, tasapainoaisti on sekaisin; kävelen ottaen tukea seinistä.

Mitä vittua minä touhuan? Minullahan pitäisi olla keinot välttää tällaiset tilanteet, pysäyttää se ajatuskehä, kaikkien näiden terapiavuosien jälkeen minun pitäisi tietää paremmin.

Enkä ansaitse syödä kahteen päivään.