Olo soljuu. Näin ainakin sanoin lääkärille, joka mittaili mua, yritti väistellä, kun katsoin suoraan silmiin. Sillä on sellaiset harmaat silmät harmaasankaisten silmälasien takana, ja ne lasit pienentää sen silmiä, eikä ne silmät oikein ole minkäänlaiset. Ne ei kerro mitään, ne ei värähdä, ne ei hymyile, ne vaan on ja möllöttää kuopissaan. Mun lääkärillä ei ole sielua. Sen äänikin on sellainen tasainen ja sillä on pälvikaljukin ja kaikkea. Stondaakohan sillä edes. Se on niin mitäänsanomaton, etten ymmärrä miten tuollainen nysvä edes voi olla asiakastyössä.

No, kai sekin urpo sitten jotain tietää, koska lääkkeet on alkaneet oikeasti vaikuttaa. On jotenkin paljon useammin sellainen "olen olemassa/nyt on tiistai/tällainen tämä maailma nyt sitten on" -olo, eikä sellainen kaoottinen sekasortofiilis. Kaoottisia sekasortofiiliksiä toki on, ja tulee varmasti aina olemaan ja se nyt on semmoinen asia, joka täytyy vain hyväksyä, mutta siis niitä on vähemmän. Sanoisin, että kolmena päivänä viikossa. Se on ihan helvetin hyvä parannus entiseen 24/7 melkeinmutteiihan-psykoosiin.

Nyt vähän vituttaa, että tuli tehtyä kandityö sellaisessa mielentilassa, mutta ihan hyvä siitä tuli silti. Ja valmis ennen kaikkea. Nyt voin taas hetken aikaa olla vaan ja latautua (olla töissä ja tienata rahaa) ja sitten taas puurtamaan.

Juttelin eilen yhden skitsofreenikon kanssa. Sillä on ihan järjettömät antispsykoottiset lääkkeet päällä, puhe mongelsi ja silmät seisoi päässä. Toimiminen vaikutti jotenkin kokonaisvaltaisen vaikealta ja puuroiselta, ajatuksenjuoksu hitaalta. Tulin surulliseksi. Sitten tajusin, että tunsin myötätuntoa. Sitten itkin, koska tajusin, että olen vieläkin, kaiken tämän jälkeen kykeneväinen tuntemaan tunteita.

Tänään aion vielä: pestä lakanoita, silittää mekkoja, tehdä ruokaa, lenkittää koiria ja hieman myös rietastella. Peilistä hymyilen itselleni. Se tuntuu kivalta.