Ruuan kanssa taistelu on yhtä helvettiä. Aloitan joka päivä täsmäsyömisen (täsmätäsmätäsmätäsmätäsmä): aamulla kaksi keitettyä munaa, mustaa kahvia, verigreippi, ruisleipäsiivu juustolla, leikkeleillä ja voilla. Lounaaksi UniCafesta jotain vähähiilarista, ihmishulinaa, ärsyttävän paskantärkeitä opiskelijoita - istun yksin aurinkolasit päässä, syön mekaanisesti, täsmätäsmätäsmä, nielen väkisin, nyyhkytän vessassa ahdistusta ja skippaan luennon. Sujahdan Alkon kautta Tokoinrantaan, lääkkeet jäi himaan. Joku pitkätukkainen vähän vanhempi mies liittyy seuraan, sillä on vahvat kädet ja viisaat sanat, kauniit silmät ja pehmeät hiukset. Meitä yhdistää elämän tyhjyys ja yhteinen humala.


Kello on kolme iltapäivällä, räsymatto hiertää selkää, UniCafen mössöt tursuaa happamina kurkkua pitkin ylös, tuntuu samanaikaisesti niin hyvältä ja niin pahalta, repeän kahtia, hikipisaroita tippuu rinnoille, huulipunat poskilla, hiukset kourassa, iso kyrpä ja ekstaasi.